18. elokuuta 2017

Vuolaat virrat, vehreät vuonot ja jykevät jäätiköt; Norja 3. - 13.8.2017

Olemme käyneet jo kaksi kertaa Norjassa, molemmilla kerroilla noin viikon mittaisella lomalla ja kyllä  tämänkertainen runsas viikkokin taas osoittautui aivan liian lyhyeksi. Ihan vaan siksi, että kyllä - kaikista näistä reissuistamme mitä ollaan tähän mennessä tehty - Norja on yksi maailman kauneimpia maita!





Tämän kertaisen matkamme perimmäinen tarkoitus oli isännän kisa Hamperokken SkyRace, 57 km poluilla ja vuorilla juostava kisa, jota on tituleerattu joissakin lähteissä yhdeksi maailman haastavimmaksi reitiltään. Nousuakin kisassa joutuu kipuamaan peräti 4800 m. Lisäksi kisassa on eri "etapeille" melko tiukat aikarajat missä ajassa pitää ehtiä ja maaliinkin pitää tulla hyvissä ajoin. Armoa ei tunneta.

Lähdimme matkaan jo keskiviikkoiltana mökin kautta, jossa myöhäisiltainen sauna ja nukkumatin jälkeen aamulla liikkeelle kohti Kilpisjärveä. Hieman ennen Kilpisjärveä kuitenkin rantauduimme, kävimme uimassa ja nukuimme yön piraattiparkissa järven rannalla. Samalla sain ensimmäisen kerran elämässäni tutustua pohjoisessa asuviin hyttysiin, jotka eivät kertalaakista hengettömäksi menneet vaan tarvittiin kaksi tai kolmekin läimäytystä tai vihoviimeisenä keinona elektroninen sääskien tappokone eli sähkökäyttöinen kärpäslätkä. Palaneen mehukkaan lihan katku saatteli meidät uneen...

Perjantaina aamusta nopeasti liikkeelle ja olimme iltapäivällä jo Tromssan leirintäalueella matkailuautollamme. Olimme varanneet Pakastearkulle oikein paikankin etukäteen ja se oli ihan hyvä ratkaisu, sillä vaunualue oli aika täynnä. Saman alueen mökissä asustelivat viime vuoden Andorran reissultamme urheilijatutut eli Maija ja Jani vanavedessään Sanna. Joista Sanna juoksi lyhyemmän kisamatkan ja Maija taas oli ilmoittautunut samaan kisaan mihin isäntäkin. Kävimme näyttämässä heille hieman kisareittiä ja illansuussa olikin jo aika noutaa numerolaput ja käydä kuuntelemassa mitä asiaa kisan tiimoilta kisä-isännällä Kilianilla ja emännällä Emiliellä oli.








Lauantai 5.8.


oli kisa-aamu. Isäntä paineli lähtöpaikalle - ihan Tromssan keskustassa olevaan hotelli Edgeen fillarilla,  meillä oli  tällä reissulla mukana maastopyörät. Olin katsomassa lähtöä kirkon luona kun matkaa oli taitettu parisen kilometriä ja juoksijoiden vana alkoi pian kadota ylös Tromsdahlstindenin huippua kohti. Olimme sopineet Janin kanssa menevämme katsomaan kisaa Breivikeit:iin missä kilpailijat ylittävät tien ja aloittavat varsinaisen nousun Hamperokkenille (1404 m). Reitti menee suoraan harjannetta pitkin ja on osittain kiipeiltävä ja erittäin jyrkkä sekä kapea. 

Olimme Janin kanssa koko päivän katsomassa ja kannustamassa. Tässä kohtaa täytyy todeta harmittava takaisku, nimittäin molemmat video-otokseni sekä Maijasta että Tomista menivät täysin pilalle! Itse asiassa en onnistunut samaan kuvaan isännästä kuin palan takapuolta ja Maijasta ei sitäkään vähää. Olin painanut jotain väärää nappulaa ja kamera oli jäänyt päälle pitkäksi aikaa, joten kun tuli aika kuvata Maijaa niin olinkin sulkenut koko kameran! Niin tyypillistä Reettaa, ettei voi kun nauraa :D 

Maaliinkin ehdin vielä ottamaan vastaan koko poppoon eli Sannan, Maijan ja Tomin. Ja saatiinhan me Suomeen oikein upea sijoituskin kun Maija juoksi sijalle 5. Oli upea kisa seurata!

Illalla oli yhteissaunomista, uimista hyisessä joessa ja lopuksi mukavaa yhteisoloa ja kyllä me maljakin noille urheille kohotettiin.


Olivat kaikenlaisia esteitä laittaneet juoksijoille...



Aina iloinen Maija juoksi sijalle 5. !





Kisan voittaja pääsi isännän kainaloon kun isäntä tuli maaliin :D 




Sunnuntai 6.8.


Tämän päivän suunnitelmassa oli ajaa upeista maisemistaan tunnetulle Senjan saarelle heti aamutuimaan. Jani ja Maija lähtivät mukaamme, koska heilläkin oli vielä pari päivää lomaa ja olivat suuntaamassa valaankatseluretkelle samoille suunnille. Sanna sen sijaan joutui jo palaamaan kotiin.







Aamu oli kuitenkin todella sumuinen ja vaikka ehdimme jopa ensimmäiselle Senjan lautallekin ja ajelimme kiireettömästi pitkin rantatietä niin paksu sumu vaan sinnikkäästi lepäsi vuorten ja merenkin yllä, joten päätimme jättää vuorille kapuamiset sikseen. Hyvästelimme Janin ja Maijan ja suuntasimme poispäin saarelta. Toki muutama kuva otettiin, kuten aina. Päällimmäisenä saaresta jäi omaan mieleeni useampikin todella kapea tunneli, jonka läpi oli jännittävä matkata, harmillista oli että meri oli sumun peitossa eikä ehkä nähty nyt ollenkaan niitä kauneimpia maisemia. 

Maanantai 7.8.


Matkamme jatkui siis kohti eteläistä Norjaa.



Silmissä vilisi tunturimaisemaa, vuolasvirtaisia jokia ja upeita koskia, sen sijaan varsinaiset vuonot olivat täältä sisempää maasta poissa, mutta ihmeteltävää ja pysähdeltävää riitti näissäkin maisemissa.





Laksforsen

oli mielenkiintoista katsella kun vaeltavat lohikalat yrittivät nousta tuota putousta ylös, 
siellä täällä näkyi hyppiviä kaloja. 



...jossa syötiin todella maittava tuoreesta lohesta valmistettu lounas!





Määränpääksemme oli siis valikoitunut Jostedalin kansallispuisto  https://fi.wikipedia.org/wiki/Jostedalsbreen ja päätimme piraattiparkkiksien sijaan oleskella tällä kertaa ihan leirintäalueelle, joka sijaitsi ihan Jostedalin pikkuriikkisen kylän vieressä. Paikan nimi oli kartassa Gjerde. Ihan pienten kävelymatkojen päässä sijaitsi myös kaksi tunnettua jäätikköäkin, joista toiseen isäntä kävi heti tulopäivänä eli tiistaina tutustumassa osan matkaa maastopyörällä fillaroiden ja lopun matkaa juosten.



Tästä  linkissä vinkkejä mitä kaikkea tuolla alueella voi tehdä ja nähdä!





Pilvet luovat jännittävää tunnelmaa





Mutta matka halki keskisen Norjan ei ollut kovin helppo eikä varsinkaan joutuisa. Ei sovi kiireisille autoilijoille, nähtävää on paljon ja pitää pysähtyä välillä huilaamaan ja kuvaamaankin...














Tiistai 8.8.


Aamulla heräsimme tienvarsiparkkipaikalta, jossa muutama tsekkiläisryhmän teltta viereisellä pellolla ja pari matkailuautoa meidän lisäksemme. Mukavaa tässä nimenomaisessa paikassa oli, että pääsi aamulla ihan posliinille asioille eikä tarvinnut riu'ulla pönöttää :D 

Ja yksi asia on maantiematkaajalle Norjassa varmaa - tulet ajamaan kymmenien tunnelien läpi! On pientä ja suurta, on uutta ja vanhaa, on liki valottomiakin ja monet olivat myös remontissa...




Matka jatkui läpi Jotunheimenin kansallispuiston. 

Täällähän me olimmekin jo käyneet vuonna 2009 moottoripyöräreissullamme, jolloin yövyimme tunturihyttessä ja teimme ikimuistoisen päiväretken Gjendesheim - Memurubu ja näin tutuistuimme yhteen Norjan kuuluisimpaan vaellusnähtävyyteen eli Besseggen ridgeen. Nytkin teki mieli pysähtyä pidemmäksikin aikaa, vaikkakin auton lämpömittari näytti +5 astetta ja sai kaivaa untuvatakin esiin. Ihana paikka, suosittelen!







Viimein iltapäivällä päästiin perille. Leirintäalue oli melko vilkas ja paikalla paljon majoittujia, ei kuitenkaan loistokkuudessaan vetänyt vertoja Tromssan campingalueelle, joka oli todella siisti ja hieno paikka. Sinne erityinen plussa saunasta, tosin siellä ei juuri muita varmaan käynyt kuin meitä suomalaisia :D Sauna oli siellä unisex ja ovessa oli varoitus nakuilevista ihmisistä. Näimme kuitenkin tämän koko reissumme ajan myös todella hiljaisia leirintäalueita mikä johtui varmasti myös siitä, että paras lomakausi oli jo täälläkin ohi. Vähän kuten meillä Suomessa.

Minua laiskotti, mutta isäntä tosiaan lähti käymään läheisellä jäätiköllä kun kelikin oli hyvä. 

Pariin päivään ei ollut tilaisuutta pestä hiuksia eikä käydä suihkussa, joten antaumuksella sitten peseydyin ja virkistäydyin. Leirintäalue oli aivan todella kovaa virtaavan jäätikköjoen vieressä, vain pengerrys erotti meidät vedestä, mutta isäntä kävi lenkkinsä jälkeen rohkeasti siinä vielä pesulla. Alueella olisi ollut myös koskenlaskumahdollisuus, mutta ei tällä kertaa siihen sorruttu.





Keskiviikko 9.8.


Täksi päiväksi oli luvattu hieman sateista ja pilviä olikin heti aamusta reilusti taivaalla. Suunnitelmissa oli käydä toisella läheisellä jäätiköllä nimeltä Bergsetbreen. Ensin oli muutama kilometri maatilojen läpi luikertelevaa tietä ja siitä kolmen tunnin patikointi jäätikön reunalle laakson perälle. Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että netistä tulostamamme oppaan kilometrit tai ajat eivätkä edes nousumetrit pitäneet ollenkaan paikkaansa ja niinpä tällekin reissulle tuli mittaa kummasti. Tämä oli toinen alueen suosituimmista vaelluskohteista ja sopi ihan perheen pienimmillekin koska ei ollut ollenkaan raskas. Aluksi oli tunturimaista polkua vaivaiskoivujen katveessa ja vuolasta virtaa seuraten syvemmälle. Sitten eteen tupsahti jo kaukaa erottuva jäätikkö, jonka mainostettiin kimmeltävän auringossa. Ja vaikka aurinko tulikin sateen ennusteesta huolimatta esiin ja paahtoi juuri siinä kohtaa aika kuumastikin, niin ei siitä kimmellyksestä ollut tietoakaan. Jäätikkö oli vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kutistunut jo aika pieneen eikä varmaankaan mene montaa kymmentä vuotta kun ei sitä enää juuri ole.


Polun alkupisteestä katsottuna näkyy jo koko komeuskin...tai mitä siitä on jäljellä



ja panoraama kuva lähempää näyttää tällaiselta



ja kun pojat ovat aina poikia niin pitäähän sitä kiivetä kaikille mahdollisille palleille





Matkaa taitettiin 9 km ja (aika liikkeellä) noin 2 h. 


Satunnaisia kulkijoita oli muutama. Oma patikkapolkuni vaan meinasi loppua lyhyeen kun juutuin lähtöpaikan parkkiksen vessaan, laitoin oven lukkoon ja se ei meinannut aueta millään. Isäntä oli jäänyt vähän kauemmaksi odottelemaan eikä pauhaavan joen vuoksi kuullut avunhuutojani eikä huomannut mitään vaikka hakkasin ikkunaan ja seiniinkin. Hätäännyin, mutta kun minua ei alkanut kuulumaan tuli katsomaan että missä viivyn ja omaan rauhalliseen tapaansa neuvoi kuinka pitää rauhallisesti vaan vääntää lukkoa väkisin voimalla auki ja aukesihan se lopuksi. Poislähtiessä oli kova pissahätä ja meinasin käyttää sitä uudelleen, mutta niin että isäntä seisoo vahdissa. Mutta vaikka odottelimme varmaan 10 minuuttia ei sieltä kukaan tullut ulos ja ovi oli ja pysyi lukossa. Tuumiskelin, että jos sinne joku on jäänyt jumiin niin aika hiljaista tyttöä on kun ei apua huuda :D

Koska kello ei vielä ollut paljoa niin päätettiin ajaa vielä kapeaa mutkatietä ylös, auto parkkiin ja siitä kohti korkeuksia, valittavana oli kolmekin eri polkua. Tien käytöstä piti maksaa tulli eli TOLL ja se oli meille jo entuudestaan tuttua eli homma hoitui itsepalveluperiaatteella, rahat lippaaseen ja lippulapun täyttö ja tuulilasiin kopio siitä ja ajo ylös. Tie oli huonokuntoinen ja täynnä kuoppia ja lisäksi tiellä oli kaikenlaisia esteitä. Enimmäkseen sellaisia vaaleita ja tuuheakarvaisia, joilla suu kävi koko ajan ja katsoa tillittivät vaan kauniisti silmiin eivätkä liikauttaneet sorkkaansakaan siirtyäkseen pois tieltä. Yhden auton ajettavalla tiellä ei hirveästi esteitä kierrettykään, joten lopulta piti vaan puhua niille nätisti ja pyytää siirtymään.

Hieman autokyyti itseäni hirvitti sillä se oli paikoin todella jyrkkä. Mutta kun sen varrella oli myös pari hassua taloa, joiden ehkäpä päivittäinenkin kulkureitti tämä oli niin se vähän helpotti. Toki eivät varmaankaan ihan tällaisella autolla sitä yleensä ajaneet.



Ylhäällä pieni lounas autossa ja sitten kohti Hytta på Mannen nimistä huippua, tai oletimme että siellä oli hytta. Matkaa piti kertyä 2,9 km ja nousua 480- no sehän menee tunnissa. Näinhän me luultiin, mutta todellisuus oli taas toinen.


Paikka sijaitsi toisella puolella laaksoa toisen kansallispuiston alueella, Breheimen. 



Tulimme risteykseen, josta valittiin oikeanpuolimmainen reitti. Pian tulimme harjanteelle, josta oli todella upeat näkymät laaksoon, jossa olimme aamupäivällä olleet.









Jatkettiin siitä matkaa kohti olettamaamme reittiä. Alkumatkasta oli hienosti punaista maalia läiskitty kiviin merkiksi, mutta nyt maali oli reitinmerkkaajalta loppunut tai sitten oli työpäivä ollut pulkassa ja kaveri oli lähtenyt kesken hommien kotiin, koska reittiä ei nyt oikein nähnyt missä se meni. Kauempana häämötti pari kivikekoa, mutta koska siinä oli enää pelkkää avokalliota eikä enää maa-ainesta niin käveltiin sitten niitä kohti miten parhaaksi katsoimme. Luntakin oli jo paikoin siellä täällä ja isoja paksuja laikkujakin, joiden alla lorisi vesi, joten niille ei oikein uskaltanut mennä. Meitä vastaan oli tullut polkua alaspäin mies, mutta kenenkään jalanjälkiä ei oikein näkynyt lumessa, joten hipsuteltiin kuitenkin varovaisesti lumikenttien läpi. Tulimme notkoon ja kaukana harjanteella häämötti kun oikein tarkkaan katsoi jonkin rakennuksen katto, mutta sinne oli arvion mukaan vielä varmaan tunnin matka ja sekin ylämäkeä ja paljasta kalliota ja luntakin välillä. Isäntä kävi tiedusteluretkellä, mutta kun kovin tummia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle, päätimme kääntyä takaisin. 2,9 kilometriä ei kyllä mitenkään voinut pitää paikkaansa tälläkään reitillä. Nousuakin täytyi tulla enemmän.





Mennessä oli parkkipaikalla ollut kaksikin muuta autoa, jossa toisessa istui nainen apukuskin paikalla kirjaa lukien, mutta nyt oli parkkis tyhjä lukuunottamatta omaa autoamme. Kävimme vielä uimassa vuorijärvessä, joka kuhisi vastakuoriutuneita hyttysiä ja hipsimme nopeasti takaisin autoon ja ajettiin alas leirintäalueelle.


Iltapäivän kävelyt 5.4 km ajassa 1 h 40 min ja nousuakin 380 m.

Torstai 10.8. 


Oli luvattu sateista päivää ja aamu valkenikin pilvisenä, mutta enimmät sateet oli sataneet jo yöllä. Päivän agenda oli kipaista lähimmälle nyppylälle. Kipaista sanalle tulikin taas ihan uusi merkitys...

Nyppylä näkyi siis leirintäalueelta päin katsottuna olevan ihan käden ulottuvilla, oman silmämääräisen arvion mukaan olisko ollut about 300 metriä korkea, vähän Malminkartanonmäkeä suurempi....  matkaksi ilmoitettiin 7km edestakaisin ja nousua 480 m.





Reippaasti liikkeelle ja heti päästiin metsän puolelle ja mukavaan happiraikkaaseen ilmaan. Pian polku alkoi jyrkkenemään. Oli märkää ja mutaista. Jalkineinahan meillä on aina maastojuoksukengät, toki näin vetisillä keleillä vedenpitävät.  Paikoin oli aika mukavat näkymätkin alaspäin.






Mitä korkeammalle mentiin sitä paremmin kävi selville, että tavoittelemamme huippu oli reippaasti yli  1000 metrin korkeudessa ja tuossa välissä oli vain harjanne nimeltä Hauganosi. Toki sillekin tuli korkeutta 947 m. 

Ilmoitettu reitti oli ilmeisesti alempana olevalle järvelle, jossa näkyi jopa muutamia rakennuksia, mutta koska meitä ei paikallinen rakennuskulttuuri tai arkkitehtuuri sillä tavalla kiinnosta niin käännyttiin kapuamaan ylöspäin kohti huippua. Pian hukkasimme polun, välillä luulimme olevamme sellaisella, mutta se osoittautuikin lampaiden tallomaksi, mutta kelpasi toki meille!

Jättäydyin vähän jälkeen kun puhti meinasi loppua ja matka ylöspäin näytti aika loputtomalta. Olin jo tottunut siihen, että kun näkee alempaa harjanteen niin sinne päästyään - näkee seuraavan harjanteen :D Huippu on vielä kaukana.

Lopulta kuitenkin kipusin itsekin ja kuvailtiin tovi ja vietettiin pieni evästauko ja päätettiin olla kiipeämättä varsinaiselle huipulle, joka kännykän kartan mukaan olisi ollut n. 1300 m. Pienen harhailun jälkeen löytyikin yllättäen kapea mutta selkeä polku, joka olisi sinne vienyt, mutta me palattiin sitä myöten alas ja arvuuteltiin missä kohtaa olimme sen varsinaiselta pääpolulta hukanneet. Olihan se toki merkittykin, pienen pienin muovipussin suikaleilla siellä täällä risukossa :D




Matkaa taitettiin luvatun 7 km sijaan 10,8 ja aikaa meni 3 h ja nousuakin tuli 820. Alkoi jo vähän naurattaa nämä Norjalaisten opaslehtisten matka- ja nousumetrit. 





Iltapäivä

ei ollut vielä pitkällä, joten lounaan jälkeen, huolimatta sateisesta säästä päätettiin lähteä vielä autoilemaan. Isäntä oli jo käynyt siis toisella jäätikölläkin, mutta minulta se oli vielä näkemättä. Autolla neljän kilsan matka Breheimsenteret:iin 


jossa kuumat capuccinot. Kahvin jälkeen päätettiin vielä ajella TOLL:i tietä eteenpäin lähemmäksi jäätikköä. Siellä parkkis oli täynnä autoja ja jopa kolme bussia oli paikalla. Lisättiin vähän vaatetta ja päätettiin kävellä parin kilsan polku jäätikön reunalle. 

Siinäpä sitä olikin tekemistä vanhalla! Reitti oli osittain rappuja tai apuna sai käyttää kallioon pultattuja ja köysin tuettuja reittejä, paljaalla ja sileällä kalliolla oli todella liukasta siinä säässä. Hämmästykseni oli suuri kun perille päästyämme - minä kieli keskellä suuta kun isäntä taas oli tiistaina kuivassa kelissä juossut perille - tapasimme esimerkiksi pariskunnan, joilla oli isompi lapsi kantorinkassa selässä ja äidillä toinen tosi pieni mytty kantoliinassa edessä. Reippaasti kävelivät eteenpäin siinä liukkaalla. Samoin tuli tavallisilla lenkkitossuilla vastaan turisteja, toki useimmilla oli vaelluskengät kun taas itselläni oli Inoveillakin mentävä todella varovaisesti. Tai sitten olen vaan tosi huono ja turhan varovainen. Ei huvittaisi vaan enää tässä iässä alkaa katkomaan luita kun tähän asti olen päässyt isommitta vammoitta elämässä eteenpäin. 

Mutta olipa upea jäätikkö! Kaksi uhkarohkeaa nuorta naista uhmasi aitoja ja varoituksia ja olivat menneet ottamaan selfien aivan jäätikön reunalle! Nehän näyttävät todella vaarattomilta, mutta ovat kaikkea muuta. Uudessa-Seelannissahan on samantapainen jäätikkö Franz Josef tai Fox, jompi kumpi, jossa kun kävimme oli käyntiämme muutamaa kuukautta ennen neljä hollantilaista turistia kuollut seisottuaan jäätikön alla kun siitä oli lohjennut iso lohkare. 












Ja jäätikköjärvikin oli upea! Parkkipaikalta pääsi jäätikön luon myös venekuljetuksella. 




Joskus vaikka keli ei ole täynnä aurinkoa vaan sumua ja hämärää kosteutta niin se on 
mukavan kuvauksellista kuitenkin, vai kuinka :D 



Jäätikön nimi on siis Nigardsbreen

Matkaa tuli 5 km ja aikaa noin 1,5 tuntia. Kannatti käydä! Kun palattiin autolle oli lähtiessä täysi parkkipaikka nyt liki tyhjä. Meidän automme lisäksi oli vain kolme neljä autoa. 



Vanha tyttö taittaa matkaa köysiavusteisesti, onneksi ei vielä sentään rollaattoriavusteisesti :D 




Perjantai 11.8.


Oli aika jättää hyvästit Jostedalin Camping alueelle ja lähteä pikkuhiljaa, hitaasti ja kiireettömästi kohti kotisuomea. Ajelimme pieniä teitä lopullisena määränpäänä Ruotsi ja Kappellskärin satama, josta lautalla yli Naantaliin sunnuntaina iltamyöhään.

Sitä ennen ehdimme kuitenkin vielä pienelle patikkaretkelle Norjan puolella. Pysähdyimme Fagernesin kaupungissa ja isäntä kävi paikallisessa turisti-infossa kyselemässä missä kannattaisi pistäytyä ja saikin kuulemma erinomaista palvelua ja muutaman kartanpalan paikoista, joista valitsimme sitten pienen tullitien päässä olevan parkkipaikan ja siinä otimme fillarit alle ja ajoimme polun päähän. Alueella oli jonkinverran tyypillisiä norjalaisia loma-asuntoja, pieniä vaatimattomia hirsi- tai lautamökkejä, ei meille tyypillisiä ökyhuviloita ollenkaan. Taas oli apua kännykkään ladattavista kartoista ja gps pohjaisista sovelluksista, että löysimme polun pään.




ja kävelimme tunturin nimeltä 


huipulle




josta olikin upeat näkymät yli 40:lle muulle tunturille tai vuorelle...




Matkaa taitettiin 5,5 km maastopyörillä ja kävellen 4,4 km. Ihan mukava päivä tämäkin !


Ajoimme vielä muutaman kymmenen kilometriä kohti Ruotsin rajaa ja yövyimme pienen kylätien varressa piraattiparkkiksella kuohuvan kosken vieressä. 

Lauantaina matkamme jatkui Moran kautta Faluniin, jossa kiipesimme alhaalta ylös hyppyrimäen tornin juurelle ja lopulta hiffasimme hienon parkkiksen sieltä ja ilta ja seuraava yö vietettiin siinä. Kävimme kuitenkin tutustumassa vielä illan pimetessä hiihdon maailmancupin kisalatuihin kesäasussaan ja löysimme kuin löysimmekin jopa makkaranpaistopaikan, onneksi olimme uumoilleet tätä jo ja käyneet paikallisessa kaupassa makkaraostoksilla. Isäntä oli käynyt ensin siellä tiedusteluretkellä maastofillarilla. Alueella oli hieno mtb verkostokin.

Sunnuntaina jouduimme kuluttamaan aikaamme pieniä teitä kierrellen sateisessa säässä kohti Kappellskäriä ja siitä vihdoin iltamyöhään laivaan ja yö laivassa ja aamulla Naantalista Pakastearkun nokka kohti Helsinkiä.

Ja sen pituinen se!

Tulemme aivan varmasti vielä palaamaan Norjaan. Onhan se yksi maailman kauneimpia maita. Sitä ennen, muutaman viikon kuluttua vuoden huipennus - Nepal ja vaellus Bhutanissa. Tänä vuonna olemmekin käyneet jo Portugalissa, Irlannissa, Sveitsissä ja Norjassa, vielä siis pari maata lisää.

Sitä odotellessa, ... til vi møtes igjen!