5. kesäkuuta 2017

Yö-Rogaining 3-4.6.2017, Perässävedettävä narun päässä



"SE-perinteinen (Summer Edition) Tampere YÖ-Rogaining kokoonpanolla OTH (Orange Team Hayabusa). Mukana vetonarua, ökää, parkua, väsymystä sekä kauniita maisemia.. + metsä täynnä "pösilöitä". Suunnitelma tehtiin aikataulun mukaisesti.. toki aluksi se oli liian pitkä ja lyhennyksen jälkeen +130cm(48km).. eli aivan liikaa kun alkuperäinen piti olla vain 115cm (43km). Kaikesta huolimatta lopun reittivalinnat antoivat paljon mahdollisuuksia tulla #häntäkopienvälissä ennen aikojaan maaliin toisinsanoen ihan ajassa maalissa ilman sakkoja."




...näin kuvaili isäntä eli joukkueemme navigaattori yöllistä yhteistä matkaamme halki kuvankauniin Tampereen järvialueen koukaten välillä myös urbaanillekin alueelle.


Jälleen kerran isäntä oli luvannut ottaa minut mukaansa yöjuoksulle, vaikkakin tiesi, että juokseminen on vähän niin ja näin eli tälläkin kertaa mentiin varsinkin loppuvaiheessa tyylillä - hän raivokävelee,  Reetta hölkkää.


Kisakeskus sijaitsi tänä vuonna Olkahisten koululla Tampereen itäosassa. Lähdimme ajoissa matkaan ja olimme liki ensimmäisinä paikalla. Ehtisimme vielä keittää ennen lähtöä pikapuurot mustikkakeitolla, tosin se tehtiin vasta reitinsuunnittelun valmistuttua hieman ennen lähtöä. Klo 20 saatiin kartat ja suunnitteluun käytettiin noin tunti. Kartalla ei ollut tossusarjalaisille hirveän paljon valinnanvaraa, muutakuin ehkä kiertosuunta ja montako rastia keskeltä jättää pois ja kierteleekö vain reunoja myöten ja tietysti vauhdin mukaan kuinka kaukaa. Siksi kartan saikin leikellä tuosta valtavasta lakanasta paljon pienemmäksi, se meni helposti A3 karttapussiin. Yläpuoli näytti pyhitetyn maastopyörällä liikkeellä oleville. Minulle lankesi matkan ajaksi vain rastimääritteiden lukeminen, itse karttaa en ottanut edes mukaan vaan se jätettiin puhtaana merkinnöistä ihan alkuperäisessä asussaan autoon. Rastimääritteet oli mahdutettu kolmeen A4:lle, joten niiden väänteleminen oli sen verran hankalaa, että itse otin kaksi ensimmäistä ja isäntä laittoin kolmannen kartan kääntöpuolelle. Kun rastimääritettä ensimmäisen kerran pyydettiin lukemaan, nostin karttamuoviin taitellun pussukan juomaliivin tissitaskusta missä se köllötti tyytyväisenä yhdessä pullon - ja puhelimen kanssa. Puhelin tietysti lensi kuin leppäkeihäs, onneksi on iskunkestävää ja vedenpitävää laatua, joten kesti tämänkin laskeutumisen :D


Lähdimme samaan suuntaan kiertämään kuten ehkä 90 prosenttia muistakin 72 tossusarjan joukkueista ja ensimmäisellä rastilla oli tietysti vähän ruuhkaa. Isännän puhelinleimaus kesti aina muutaman sekunnin kun toiset taisi ottaa vain gps leimauksen, jonka pystyi tekemään vaikkapa 20 metrin päässäkin rastista ja matka saattoi jatkua. Ehkä meidänkin pitäisi siirtyä tuohon leimaustyyliin? Kerran yhdellä mäentöppyrällä koko edellä ollut joukkue kääntyi takaisin jo hyvissä ajoin eikä heidän tarvinnut kiivetä ihan perille asti. Varsinkin kun rasteja oli nyt todella paljon niin tuollainen 30 sekuntiakin per rasti tekee lopputuloksissa useamman minuutin, jopa kymmeniä minuutteja, mutta toisaalta sainhan aina huilata hetken aikaa kun isäntä kyykki jossain sillan alla...




Olimme laittaneet lähtöön päälle merinovillaiset lyhythihaiset Berghansin paidat ja irtohihat sekä Salomonin ohuttakin ohuemmat omaan taskuunsa pakkautuvat nyrkkitakit, kädessä mulla ohuet merinohanskat ja päässä ja kaulalla Buffit. Repussa oli vedenpitävää takkia ja vaihtohanskaa ja pipoa. Jalassa molemmilla Speedcrossit, joilla päästelee kyllä mielikseen ihan asfaltillakin. Puolen tunnin kuluttua lähdöstä kävi selväksi, että kuuma tulee, Hanskat, takki ja kaikki buffit lähti reppuun. Metsässä on aina lämmin!


Lyhythihaisella tarkenin ihan aamuyö neljään, jolloin lämpötila laski kuulemani mukaan jopa -1 asteeseen enkä vielä silloinkaan olisi tarvinnut takkia, mutta sillä aikaa kun isäntä pukeutui ehti minulle tulla jo hieman vilakka, joten itsekin puin sen päälleni. Tämä on sikäli hassua, että olen kuuluisa siitä, että puen aina paljon päälleni. Isännällä paleli myös kädet, vaikka hänellä oli hanskat koko ajan, minä menin välillä useamman tunnin ilman hanskoja. 




Alkuun etenimme aika paljon metsäisiä polkuja, niitä sinkoilikin sinne tänne, eikä niistä tainnut olla monikaan karttaan merkitty. Olin yllättynyt mihin vauhtiin itse kykenin, kaksi nuorta miestä meni samaa vauhtia, toki myös yksi vanhempi pariskunta, jonka vauhti umpimetsässä oli ihailtavaa, itse kun pystyin lähinnä tasaisella alustalla vaan juoksemaan. Olo oli hyvä, vaikka olin pari kisaa edeltävää päivää potenut taas takareisipakaraperkele -vaivaani. Olin toki rullaillut ja venytellyt ahkerasti, ahkerasti = reetan mittapuun mukaan :D Reisi oli myös teipattu, mistä varmasti olikin apua, koska vaiva unohtui heti kun lähtölaukaus pamahti - kuten aina ennenkin. Olkoonkin sitten vaikka vaan psykologista, mutta apua siitä kuitenkin on!


Rastit löytyivät todella hyvin, kuten aina tätä navigaattoria käyttäen...



Vaikka meillä ei juuri koskaan ole pitkiä taukoja, että edes kaikkia eväitä ehtis syödä
niin kuitenkin meillä ei ole koskaan NIIN kiire etteikö valokuvia ehtisi ottamaan!



Pian kävi kuitenkin ilmi, että kunnianhimoiseen noin 45+ kilometrin suunnitelmaamme vauhtini oli liian hidas ja kun lähestyimme puoliväliä ja vaikka olimme urbaanilla alueella eikä rasteja tarvinnut etsiä  (vaan ne ikäänkuin tupsahtelivat eteemme) ja olimme juuri ja juuri onnistuneet pysymään aikataulussakin niin päätimme kuitenkin vaihtaa suunnitelmaa ja luopua muutamasta rastista ja satsata siihen, että pääsemme vauhdin totaalisesti hidastumallakin maaliin aikarajan puitteissa.


Oranssilla kuljettu reitti, punaisella suunnitelma.




Tampere on kyllä kaunis kaupunki ja eniten tykkäsin kun menimme Näsijärven rantaa pitkän matkaa, ihan rantaviivan tuntumassa kulki todella juurakkoisia polkuja, joissa omalla kohdalla oli juoksemalla eteneminen mahdotonta, mutta Suomen suviyön maisema, laskeva aurinko ja hiljaa lipattavat laineet korvasivat sen puutteen. Niihamanselkä ja Kidunpohja... piti oikein katsoa kartasta. Ja tuo Kaupin alueen polkuviidakko! Mäkiäkin saimme tarpeeksi!


Täällä latupohjilla ja risteilevillä poluilla huomasimme pian, että monella joukkueella oli erilainen rastien hakujärjestys kuin meillä, isäntä oli kuitenkin laskenut, ettei kannata koko aikaa hypätä mäkiä alas ja taas ylös vaan yritimme kerätä rastit siinä järjestyksessä mikä olisi nopein ja edullisin meille. Tiedä sitten onnistuimmeko, mutta ei ainakaan kaikista huonoimpia oltu jos vertaamme edettyjä matkoja ja rastisaalistamme muihin.


Vauhtini hidastui pian laahustukseksi isännän perässä, viritimme vetonarunkin ja se aina hetkellisesti auttoi, mutta metsässä sitä ei voinut käyttää, joten yritin vaan pyristellä mukana. Välillä toki juostiinkin. Mutta enimmäkseen oma meno oli sitä kävelyjuoksua tai juoksukävelyä kun isäntä harppoi rytmikkäästi välillä jopa 8:30 kilometrivauhdilla  kun alla oli nopeampaa alustaa. Heti kun siirryttiin umpimetsään jäin kun nalli kalliolle sammalikkoon jumittuen ja huonoa alustaa mielessäni kiroten. Vaikka mukavaahan vaihtelua se jaloille oli. Ja mikä tärkeintä, ei kolottanut. Mutta ei myöskään nälättänyt.


Olimme juoneet alkumatkasta Niihaman majalla kisaa varten päivystämässä olleessa kahvilamajassa Jaffan puoliksi ja se teki terää. Salaisena aseena olin isännän reppuun tunkenut pienen tölkillisen kokista ja sen aika tulikin aamuneljältä Kaarinan polun päähän laavulle virityssä POP UP kahvilassa, josta emme siis ostaneetkaan mitään vaikka olin etukäteen haaveillut jo kaikista syömingeistä.


Ei vaan nimittäin tehnyt yhtään mitään mieli, juotava ja syötävä - se vähäkin, tuntui jäävän vellomaan mahaan ja pelkkä vesi, jota oli laitettu Niihamassa toiseen tissipullooni suorastaan etoi. Joinkin sitten vaan pelkästään hörpyn silloin toisen tällöin toisesta pullostani, jossa oli mehua.


Syömiseni koko 8 tunnin reissulla olivat:

5 Power Bar geelikarkkia

1 Dexalin pieni geeli

2 perunalastua

7 palaa lakua

1/2 Susua

4 appelsiinisuklaa karkkia

juotavaa kului ehkä litra tai korkeintaan puolitoista.


Kun maaliin oli vajaa tunti aikaa kysyin isännältä, että muistaako sen maalin lähellä olevan rastin, eikö meidän kannattaisi ja eikö ehdittäisi hakea vielä se? Olihan siinä 3 kokonaista pistettä tarjolla. Ja niin kurvattiin vielä aivan kisakeskuksen vierustaa hipoen noutamaan nekin pisteet. Vielä viimeisessä mäessä ennen maalileimausta sanoin, että "perkele, minä kyllä juoksen tämän mäen ylös että heilahtaa". Ja niin tein. Maalileimaus ja se oli siinä.

148 pistettä, 43,5 kilometriä aikaan 7 h 55 min, nousuakin peräti 680 m.

Sijoitus on tällä hetkellä ainakin vielä 15. kun kaikkiaan 72 joukkuetta sai tuloksen tossusarjassa. Fillarisarjassakaan ei oltaisi oltu läheskään viimeisiä, siis jalkapelillä :D Olin erittäin tyytyväinen. Sekapareja oli edellä vain kaksi ja naispareja samoin. 

Tulokset (fillari ensin ja tossu siihen perään)

Kartta kokonaisuudessaan 

Kiitos taas tästä tilaisuudesta tutustua Suomen luontoon Jarille ja kaikille järjestelytiimissä mukana olleille. Sitä ei oikein ymmärrä miten suuri työ tämmöisissä kisoissa on. Maastoon oli mm. viety peräti 112 rastia! 

Kiitos isännälle t. perässäverettävä.


näihin auringonnousun tunnelmiin 
kunnes jälleen näemme :D 


































4. kesäkuuta 2017

Vierumäki Adventure 20.5.2017

Laitetaanpa tämäkin seikkailu tänne blogiin, että muistan sitten vanhana muistella : missä sitä oltiinkaan :D 

Kertojana ihan paras reissukaverini niin tällä kuin muillaki reissuilla - Niilosmc. 

"Reittikirjaa tutkiessa ja karttoja pussittaessa homma oli valmiiksi käsikirjootettu. Nyt kyllä ihmetykseksi tuli tehtyä reitinvalintatöppäyksiä ja myös suunnistuksessa sen verran että käyräkartalla suunnistaessa ei hokannut käyttää melonta karttaa apuna :-O
Alun prologi quest meni hyvin, vaikka ei ollut kompassia astelukemalla ollenkaan.. muistin että etelä on jotain 180 astetta ja silleen mutta päätettiin tutkia vihjeet ja kuvat sekä peesata vaan muita. Oltiinkin siten vaihtoleimassa pian oikeen sanan kanssa. Melonta oli vanha tuttu viimevuodelta hieman modattuna. Siinä jo rastilla 2 ohitettiin kärki ja siirryttiin kauhomaan keulille.. ihmetys oli suuri missä muut.. kyllä ne siellä kiemurteli samalla järvellä. Pari kannaksen ylitystä ja leimoja sekä vaihtoon keulilla.
Pyöräilyssä olin päättänyt valita parhaat tiekierrot ja niitä lähdettiin toteuttaa. Oletin kuitenkin,  että juustopolku olisi ollu parempi ajella kuin tunkata mutta toisin kävi. Lopulta 4:sen jälkeen päästiin takaisin tärinä tielle, jossa oli ajellu joku metsäkone tärinä ketjujen kanssa. Samassa takaa kuuluikin iloisia huudahduksia ja meidät ohitettiin.. hetken siinä rupateltiin Niämisen kanssa ja helppoo tuntu olevan.
Perävalot näky pitkän aikaa kunnes ne loittoni horisonttiin. Tämän jälkeen jatkettiin roga suunnistukeen, jossa tehtiin optimi reitinvalinta golf kentän uria pitkin sekä yhtä metsäkaistaletta käytettiin noin hetki.. no jo sinä aikana tuli varoitus vaarallisesta reitistä yhdeltä golffarilta. Oltiin kuitenkin sen verran sivussa lyöntilinjaa että jos laukoo 45 astetta sivuun ni metsään mennöö.. mitäs tästä matka jatkui samalle rastille, joka jo leimattiin emitillä mutta nyt piti laittaa pihdillä paperiin reikiä. Rata mentiin keposasti läpi tarkalla polkusuunnistuksella.. hieman kyllä kärki taisi meitä peesata mut lopulta päästettiin ne ohi.. olivat jo toki tehneet tuon seikkailupuisto radan reitin nro3 joten ei meistä mitään todellista kisaa olis tulossa.
Tehtiin sitten quest 7 rastin jälkeen kun sen sai tehdä missä välissä vaan.. rohkeesti ilmoihin korkeuksiin ja itse räpiköin radan läpi pitämällä lähes koko ajan tosta turvavaijerista kii.. mikä on fuskaamista ku oikeesti kait pitäs mennä noita naruja ja tehtävä tasoja pitkin.. Tästä matka jatkui toiselle questille joka oli sitten käyräkartta suunnistus.. eikä mulla ollut hajuakaan mihin lähettiin.. jotenkin vaan lopulta eka rasti löyty säkällä.. aikaa meni hirmusti hukkaan. loppurastit sitten hiivittiin ja nuuskittiin maastoa mistä löytys kilpailijoiden hikeä.
Tästä yhden rastin kautta maaliin ja ihmetys oli suuri kun oltiin jo kolmansia.. hä miten se nyt näin oli, hyvä silleen että kulki näin hyvin vaikka matkalla olikin vähän säätöä ja voimien loppumista ilmassa."
kaikkien kiemuroita http://www.tulospalvelu.fi/gps/
Reetta tässä taas kirjoittaa ite...
Hieman jäi itseäni siis kaivelemaan tuon köysirata/seikkailurata, joka jäi siis kesken minulta ensimmäisen esteen jälkeen, se holtittomasti heiluva kiipeilyseinä, jota piti mennä vaakatasossa ei vaan mitenkään olisi onnistunut näillä käsivoimilla. Mutta pisteitä ei kuitenkaan vähennetty, päinvastoin Tatu huudahti kun kerroin etten mennyt sitä, että olisit jättänyt suosiolla väliin, mihin minä että täytyihän sitä sentään edes yrittää :D 



9. toukokuuta 2017

Bodom Trail 6.5.2017; vinona vaativille väylille ja mitä sen jälkeen sitten tapahtui





Kuuden tunnin rogaining kisan jälkeen lähdimme mökille kevätkauden avausseremonioihin, johon kuuluu leppoisa oleskelu joko ylä- tai alamökillä. Koska ylämökkiläiset eli Tomin vanhemmat lähtivät käymään kaupungissa niin valloitimme sitten ylämökin.

Kisan jälkeen alkoi selkäni kangistua entistä enemmän, samoin takareisi vaivasi. Sunnuntai iltaa kohti menin yhä kumarampaan, ei voinut oikein istua koska sieltä ylös kankeaminen oli vaivalloista ja makuulla oleminenkaan ei helpottanut tilannetta. Ainut asento missä oli mukava olla oli pienessä kävelyliikkeessä, joten käveleskelin sitten lähilaitumilla. Illasta luulin jo, että jokin on pahastikin vialla kun kipu yltyi.  Lisäksi seurana oli viime kuukausina tai oikeammin jo pari vuotta sitten seuraksi saatu takaraivon päänsärky, jonka takia olen kaksi kertaa joutunut käymään jopa ihan sairaalassa päivystyksessä asti. Saunaan kuitenkin menin ja en voi sanoin kuvailla miten mahtavalta tuntui kun kipu hellitti kylmään järveen pulahtaessa. Rannassa oli kuitenkin vielä tukeva jää, joten avannon tekemiseen isäntä sai käyttää tovin jos toisenkin. Toki jalat upposivat päällimmäisenä olevasta höhmästä läpi ja avantoon asti pääseminen ja dippaaminen oli oma ohjelmanumeronsa. Seuraavana päivänä toistettiin sama ja kävin kolme kertaa avannossa ja selkä alkoi antaa vähän periksi.

Asetelmat vain viikon päästä odottavaan Bodomin 12 kilometrin kisaan ei olleet siis mitkään parhaat mahdolliset ja arvoinkin ihan kisa-aamuun asti josko sittenkin luovutan lähtöluvan isännälle.

Isäntä itse osallistui perjantai iltana Bodom Nightiin sijoittuen loistavasti sijalle 4, mukana oli 164 osanottajaa. Valmennusjohto oli todella ylpeä suorituksesta! Tämä oli varmasti oikea valinta kisamatkaksi hänelle, ihan ominta osaamisaluetta kun on hyvä teknisillä poluilla varsinkin pimeässä menijä. Kuten kuvasta näkyy, myös maastoon on matkan aikana lähemmin tutustuttu...




Tänä vuonna Bodom Trail tarjosi myös muuta silmänruokaa
eli valotaidetta









Viittä vaille...



Kuten kerrottua takareisi, pakara ja alaselkä olivat vaivanneet koko viikon, toki jo useita kuukausia tai voi jopa sanoa että vuosia, milloin enemmän milloin vähemmän.  Samoin oikea käsi on oirehtinut aina alkaen hauisjänteen repeämästä kolmisen vuotta sitten  viime talvena ilmestyneeseen tennis- ja golfkyynärpäähän. Olen kuitenkin liikkunut voinnin mukaan aina sellaiset 5-15 tuntiakin viikossa,  suurin osa on sauvakävelyä, pientä hölkkää, vaellusta, soutulaitteella soutua ja vähän jumppaakin sekä työmatkapyöräilyä. Talvella hiihtoa kelien mukaan, toki aivan liian vähän - enemmän hiihtäisin koska se on suurin rakkauteni.

Viikolla sain kuitenkin kremppani siedettävään kuntoon rullailemalla ja venyttelemällä. Tosin seisomatyö veti heti jumiin, vaikka saatoin töissä esim. seisoa parikin tuntia kassan takana tasapainolaudalla, koska se tuntui hyvältä. Kumarteleminen saattoi vihlaista pahastikin ja varoin sitä vaikka työssäni se on pakollista eikä tuo arkikaan ilman sitä tahdo sujua.

Perjantai illalla kun lähdettiin Bodom Night kisasta autolle kävellen onnistuin jotenkin sähläämään taas niin, että jalka meinas mennä alta ja tuntui kova vihlaisu takareidessä. Tai pakarassa. Tai alaselässä. Oli vähän vaikea aina paikallistaa mitä missäkin tapahtui kropassani koska vaivat tuntuivat aina niin kokonaisvaltaisilta. Joskus teki mieli sanoa, että haittasi jopa näkökykyä ja tasapainoa. Olen usein kuvaillut esim. lapapuiden välissä olevaa jatkuvaa kiputilaani, että "tuntuu kuin selässä olisi metallilevy". Tätä olen sanonut monessa paikassa. Useammalle lääkärille, fyssareille, kalevalaiselle jäsenkorjaajalle, osteopaatille ja hierojalle. Hetkellistä helpotusta olen saanut vain säännöllisistä hierojalla käymisestä.

Yö meni valvoessa ja miettiessä pitäisikö antaa vihdoin ja viimein oikeasti  periksi  ja luovuttaa paikka isännälle. Olin valinnut taannoisen leffakisan yleisöäänestyksen voitosta nimenomaan tämän Bodomin osanoton palkinnoksi, joten menetys ei olisi suuri. Tässä kohtaa pitää antaa taas pisteet isännälle, joka aina kannustaa osallistumaan, vaikka itse en aina jaksaisi vaikka rakastankin kovasti kilpailemista.

Aamulla päätin kuitenkin, että menee syteen tai saveen niin lähdetään nyt sitten. Isäntä laittoi sekä pakaraan että takareiteen kinesioteipit, joista olen saanut apua ennenkin.  Olin lukenut, että kisapaikalla olisi tarjolla tutustumiskäyntejä kiropraktikolle, mutta en sen kummemmin asiaa miettinyt. Perjantai illalla kuitenkin siinä isäntää maaliin odottaessani jutustelin muutaman muun maalissa päivystäneen naisen kanssa ja yksi heistä oli käynyt ennen Bodom Team kisaan osallistumista jo päivällä tällä kiropraktikolla. Ja hän kertoi tarinaansa mihin vaivaan oli saanut jo tästä yhdestä käynnistä apua. Kertoi olevansa pelkkää hymyä! Niinpä ajatus jäi itämään omaan päähäni ja muhi siellä yön yli ja aamulla olin valmis käymään pöytään :D

Kävelin varustekassini kanssa suoraan siihen odottamaan vuoroani, edellisen potilaan kanssa kesti varmaan vartti ja toinen jo kärkkyi jälkeeni paikkaa, mutta kiropraktikko oli niin fiksu, että sanoi hänelle minun odottaneen jo kauan. Vaikka en sitä mitenkään tuonut ilmi vaan seisoin vaan vieressä ja katselin. Joten ei muuta kuin pöydälle pötkölleen....

En osaa kertoa käsittelystä nyt sen enempää. Muuta kuin, että nousin siitä hieman hölmistyneen näköisenä, kävelin isännän luo muutaman askeleen, onnahdellen. Hetken päästä kävelin jo suorassa enkä ontunut, hieman hölmistyneenä edelleen - viemään laukkuni varustesäilytykseen ja siitä suoraan vessajonoon, jossa Erkku piti minulle ystävällisesti paikkaa.

Minulla oli jotenkin käsittämättömän epäuskoinen olo koko ajan siinä oman lähtöryhmäni lähtöä odotellen. Takareiteen, pakaraan tai selkään ei ottanut enää yhtään, verryttelin ja lämmittelin hieman ja viimein pääsin matkaankin - siinä vihoviimeisessä lähtöryhmässä.





Kuten ehkä jotkut lukijani saattavat muistaa, olen harrastanut juoksua jo liki 30 vuotta. Aloitin 1.8.1988 lenkkeilyn :) Juossut olen kaikenlaisia matkoja, kuitenkin aina joko asfaltilla tai radalla, 100 metrin viestijoukkueen viestinviejästä 24 tunnin juoksuun, joihin olen osallistunut 3 kertaa. Ensimmäinen jo vuonna 1992. Innostuin tuolloin valtavasti ultrajuoksusta, vaikka en tietenkään ollut mikään hyvä siinä kuten en missään muussakaan :D Sellainen itsensä haastaminen vaan on kiehtonut aina. Kuten vaikkapa 6000 metriselle vuorelle kiipeäminen ja 24 tunnin mittaisiin rogaining kisoihin osallistuminen. Maratonit jätin 12:n maratonin jälkeen, siinä matkassa ei vaan ollut enää mitään uutta tarjottavaa minulle. Toki maastomaratoneja olen juossut senkin jälkeen, mutta ne on mielestäni niin eri juttu etten puhu niistä maratonien kanssa samassa lauseessa. 

Kun tutustuin Tomiin 10 vuotta sitten jouduin samantien tutustumaan myös metsään :D

Tämä on ironista sikäli, että asuin liki 20 vuotta omakotitalossa maalla ja nurkalta lähti monta polkua umpimetsään kilometrikaupalla. Ikinä en polulle astunut. Olisi kyllä kannattanut...

Niin nyt ehkä osaisin juosta metsässä. Se minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa - sanonta pitää taatusti paikkansa. Valitettavasti myös sanonta "ei vanha koira uusia temppuja opi".

Olin varautunut siihen, että olisin ehkä tällä kertaa ja viimein se kaikista viimeisin maaliintulija jossain juoksukilpailuissa. Vielä tähän mennessä olin siltä välttynyt, paitsi kerran Laihialla puolimaratonilla,jolloin  juoksin puolikkaalla ajan 1:56 ja sain palkinnon siitä, että olin viimeinen maaliintulija. Tosin siihen aikaan saattoi tapahtumassa olla vain kymmenkunta osanottajaa kaikenkaikkiaan - joten sitä ei kai lasketa :D Olen aina ollut kova kisailemaan, kuten sanottua minulla on varsinainen (viha) rakkaussuhde kilpailemiseen. Kilpaileminen on ollut minulle aina tärkeää ja se on nimenomaan ollut se motivaatio liikkumisharrastuksiin. 


Nosta jalkoja... 


...tässä esimerkki miten maastossa pitäisi juosta, oma tyylini ei poikkea juurikaan hiihtämisestä, tällä kertaa mukana vaan ei ollut edes sauvoja. Jaana ja Maija, 21 kilometrin voittajakaksikko :) 
(kuva Tomi)



Lähdön jälkeen mentiin liki kilometri hiekkapintaista ulkoilutietä ennenkuin ampaistiin polulle. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 6:05. Aika kovaa, niillä harvoilla juoksulenkeillä mitä olen tämän vuoden puolella tehnyt olen juossut noin 6:50 - 7:30 vauhdilla ja nekin lenkit ovat olleet vain noin 5-7 kilometrin mittaisia. Polulla tietenkin vauhtini hiljeni ja välillä mentiin pitkiä pätkiä kävellen.  Olen todella huono niissä juurakkoisissa paikoissa, joita hädin tuskin voi mielestäni poluiksi kutsua. Lisäksi takaraivossa oli edelleen muistijälki taannoisesta Irlannin reissun kaatumisesta. Yritin pitää kuitenkin ripeää kävelyvauhtia yllä ja pari pientä nyppylää meni yllättävän hyvin. Tuli jopa muutama ohitus. Toki minuakin ohitettiin ja päästin yhden pidemmän letkan ohitseni kun en tykkää mennä siten, että joku ihan kannoilla koko ajan puuskuttaa :) Samoin äänille yliherkkänä joskus törmää ihmisääniin jotka särähtää korvaan ja haittaa menoa. Olen vähän sellainen yksinäinen sielu. Samoin jos edellä menee joku niin samaa vauhtia, että roikun ihan kannoilla niin sekään ei ole minulle maastossa paras mahdollinen asetelma. Joten pikkasen jarruttelin ja joissakin paikoin tuli polulle jopa pientä sumppua ja joutui kokonaan pysähtymään. 

Mutta takareisipakaraperkeleeni oli täysin kivuton! Matkan edetessä hymy nousi huulilleni ja vaikka olin edelleen kiero kuin korkkiruuvi ja juoksutyylini on lähinnä laahustamista, jopa niin, että kisan viralliset valokuvaajatkin olivat sen verran armollisia, etteivät julkaisseet onneksi yhtään kuvaa etenemisestäni. Siinäkin mielessä tuo metsässä hipsiminen on sillä tavalla mukavaa, ettei tarvi pelätä arvostelevia ja sääliviä katseita kun muori menee nenä liki maata laahustaen muka jotain hölkkäaskelia tapaillen :D Ja onneksi ei ollut yleisöäkään matkan varrella enää siinä vaiheessa juurikaan.

Juomapaikalla pyysin Karoliinalta paperia pyyhkiäkseni silmälasini puhtaaksi, ne kun olivat menneet koko ajan huuruun ja ilman lasejahan en näe mitään kun minulla on niin voimakkaat miinuslasit. Eli vaikka kroppa olisi suora kuin aidanseiväs ja jalat notkeet ja vikkelät ei liikkujan elämäni ole ollenkaan helppoa, varsinkin kun pitää koko ajan katsoa mihin jalkansa asettaa. Suunnistuksesta nyt puhumattakaan. Olen kerran jos toisenkin vesisateessa höyryävänä yrittänyt katsoa suunnistuskarttaa ja kun se on osoittaunut liki mahdottomaksi tehtäväksi niin lopulta ei ole voinut kuin nauraa itselleen ja tilanteelle. Karoliinalla ei ollut paperia, mutta oli mulla vielä nessusta pieni mytty kädessä, jolla yritin hinkata laseja puhtaaksi siinä kuitenkaan onnistumatta, päinvastoin sain ne jopa entistä likaisemmaksi kun kädet oli sen verran hikiset. Pysähdyin parikin kertaa  ihmettelemään missä seuraava reittimerkki on tai laseja pyyhkimään. Juomapaikan jälkeen tuntui aivan siltä kuin olisin aloittanut varsinaisen ohittelurumban. Kyllä siinä taisin maaliin asti kymmenkunta selkää tulla vastaan. Onneksi isäntä oli juomapullon kanssa minua noin 9 kilsan kohdalla - ihailemassa :D - sain juotavaa ja pienen palan paperia, jolla sitten ihan reilusti pysähtyen putsasin kunnolla lasit. 

Loppu pari kilsaa kulkikin aivan mahtavasti, suorastaan ralletellen. Olihan alusta nyt tasaisempaa kunnon polkua eli sitä hevospolkua ja jopa minä osasin sillä juosta. Viimeinen kilsa tuli 6:33 vauhdilla. 

Loppuaika 1:44.41 ja sijoitus 128 - osanottajia naisten sarjassa oli kaikenkaikkiaan 194. 

En onnistunut siis vieläkään olemaan viimeinen.


Konstit on monet 


Kisan jälkeen tuttu selkäjumi tai mikä lie - takareisipakaraperkele vaiva palasi. Ei niin pahana kuin ennen kuitenkaan  Olin jo päättänyt, että menen käymään tällä kiropraktikolla ja kun ajankin sai kätevästi varattua netistä otin heti ensimmäisen mikä sopi aikatauluuni. Lisäksi hän antoi alennuskupongin niin miksipä ei. Olinhan jo kokeillut monenlaista kuten alussa kerroin. 

Tänään tätä kirjoittaessani tiistaina olen nyt käynyt Anders Åkermanin luona Espoossa.

Ihmeellinen on elämä! 

Meni aikansa ennenkuin löysin paikan Leppävaarasta. Sinänsä hauskaa, että olin kuullut Bodomilla pesulla ollessani eräältä kanssakilpailijalta, että kiropraktikko on suunnistaja, joten hyvä oli aloittaa jutustelu siitä miten eksyin useamman kerran etsiessäni vastaanottoa. En kuulemma ollut ensimmäinen.

Ensinnäkin täytyy mainita, että minuun teki syvän vaikutuksen jo se, että hän muisti minut Bodomilta ja jopa vaivani ja kysyi miten kisa meni. Olihan hänellä kuitenkin siinä kahden päivän aikana varmaan kymmenittäin potilaita. Sitten kerrattiin vähän missä mulla vaivat on, jätin pari vaivaa kertomatta - suoraan sanoen minua vähän oikein hävetti kun olen vammainen sieltä täältä. 

Sitten katsottiin takaapäin miten seison ja huomaahan minusta oitis, että olen ihan korkkiruuvilla. Aikaa oli varattu vain se 20-30 minuuttia, mutta lähtiessäni huomasin että olin ollut liki tunnin siellä. Kaikki vaivat on minulla täysin oikealla puolen. Kolme isoa lihasta oli kuten hän sanoi "poissa pelistä" ja nämä toki itsekin tunnistin. Pakaralihas ja selkälihas nyt ainakin. Siinä sitten hoidon aikana hän huomasi toki nekin vaivat, jotka olin jättänyt kertomatta. Jalkaterästä löytyi nimittäin kolmekin eri paikkaa, jotka olivat "lukossa", jopa kantapää. Lopuksi irtosi jo vähän naurua häneltä kun polvestakin löytyi vikaa, sitä en ollut myöskään kertonut. Polvea hoidettiin hermoa "ärsyttämällä" - näin jotenkin käsitin vastakkaisen puolen kyynärpäästä. Lihaskalvot irrotettiin jollakin tärisevällä laitteella, joka teki tosi hyvää. Yllättäen pakaran, takareiden ja alaselän vaiva on paitsi jossain määrin nikamasiirtymässä, joka minulla on todettu kolmisen vuotta sitten mutta myös vasemman puolen jossain - olisko se ollut sitten nikamassa? Olin niin autuas siinä maatessani milloin selällään milloin mahallani ja milloin kipparassa jne että en viitsinyt kamalasti kysellä, vaikkakin tekniikka ja se mitä tehtiin kiinnostaa toki tosi paljon. Pitää kysellä myöhemmin lisää. 

Vaikka jalkateräni lukkotilaa on hoidettu asiantuntevalla fyssarilla niin en ollut saanut siitä apua, kävin siellä kolme kertaa. Nyt jää nähtäväksi saatiinko se kuntoon heti kerralla, vaikka tietenkin asia on niin, että kun näiden vaivojen syntymiseen on kulunut aikaa vuosia niin ei niistä eroon pääseminen mitään hokkus pokkus juttuja ole, se on ihan järkeenkäypää - vaan se vaatii useampia käyntejä ja aikaa - sekin. Sain kehoituksen tulla jo mieluummin alle viikon päästä takaisin. Ja näin aion tehdä. Kysyin toki mitä voisin itse tehdä, kuulemma saan tehdä ihan mitä minua huvittaa, olla venyttelemättä tai venytellä, rasittua ja rasittaa.

Ja mikä parasta, kun tunnustin, että olin jo aikeissa lopettaa kaikenlaiset hikiliikkumiset niin ei kuulemma ole mitään syytä! Päinvastoin, voin ja pystyn vielä liikkumaan vuosia ihan miten haluan. Ja nämä vaivat eivät kuulemma ole mitenkään myöskään vanhuudesta johtuvia, näitä on ihan nuorillakin, jopa lapsilla.

Niin, että enpä heitäkään vielä kirvestä kaivoon, tämä antaa ainakin hieman toivoa, jos ei nyt vaikka kokonaan paranekaan. 

Täältä tullaan - ensin seikkailukisa Vierumäki Adventure parin viikon päästä, sitten Karhunkierrokselle treenimielessä vähän vaikka siinä Valtavaaralla sauvailua ja muita kannustaen, sitten toiveissa että saisin töistä vapaata Yö-rogaining SE kisaan kesäkuun alussa. Jukolassa Venlojen viestin aloitusosuus (kiitos vaan Saija kun kysyit mukaan)  ja sitten kutsuukin heinäkuussa kauden pääkisa Eiger Ultra 51 k yhdessä isännän kanssa Couple sarjassa. Loppuvuodellekin jotain kivaa toki! 


Ihan vaan elämän ilosta kävin samalla reissulla shoppailemassa 
ja palkitsin itseni uudella lippiksellä! 



















8. toukokuuta 2017

Salpaus-Rogaining 29.4. 6 h; Heinolassa jyrää

Olin jälleen kerran onnekas kun isäntä itte hyväksy minut parikseen tämän vuoden Salpaus rogainiin,  6 ja 12 tunnin kisa kisattiin tällä kertaa  Heinolan kauniissa vesistöisissä maisemissa. Mukana oli myös 5 tunnin mtb sarja.

Olin toipunut Irlannin kaatumisesta jotenkin, ainoastaan kättä vielä jomottaa ja silmälaseissa on näkökentässä haittaavat naarmut, uudet lasit on vasta tilauksessa, mutta innokkaana pitkästä aikaa lähdin tallustelemaan. Tällä kertaa ajattelin ihan seurata reittiä ja etenemistä kartaltakin enkä laittanut sitä tavanomaiseen tapaan reppuun vain varalle.

Oli luvattu parin kolmen tunnin kuluttua lähdöstä huonoa keliä, lumi ja räntäsadetta, mutta onneksi se alkoi vasta viideltä iltapäivällä, joten suurimman osan aikaa saimme talsia ihan hyvässä säässä.

Reitin suunnitteluun käytettiin ihan reippaasti tunnin verran ja hieman enemmänkin aikaa, normaalin sinne päin -tyylin sijaan. Voin kyllä kehua, että jopa minä osallistun suunnitteluun ja alkaa nyt - muutaman vuoden jälkeen jo tuntua siltä, että jotain siitä ymmärtääkin. Orange Team Hayabusakin on siirtynyt "ompeluseura" tekniikkaan. Laitetaan nuppineuloja ja kierretään lankaa ympärille. Näin saatiin hieman ylipitkä lenkki, joka lopulta lyhennettiin noin 30 - 32 kilometrin lenkkiin.



Ensimmäiselle rastille lähdettäessä kävi heti ilmi, että suunta on sama kuin 90 prosentilla muistakin osanottajista. Myös MTB sarjalaiset lähtivät samaan suuntaan, joten oletettavissa oli valtaisa ruuhka rastille tullessa. Siitä selvittiin sillä, että vain harvat meni hieman koukun kautta eikä läpi vihreällä merkityn eli kielletyn alueen, joka oli kerrostalo ja sen piha. Siksi ruuhkaa ei ollutkaan kovin paljon. Tässä vaiheessa mentiin peräkkäin Pirunvuoren Ponnistuksen kanssa ja poikkesimme tieltä heti metsän tarjoamalle polunpätkälle.

Tämän jälkeen kuitenkin tiemme erosivat. Lähdimme isännän kanssa hiljakseen hölkkäämään kohti seuraavaa rastia. Toki vauhti oli mulle hieman liian rivakkaa ja se kostautui sitten lopussa kun selkä meni jumiin kun yritin kävellen pärjätä navigaattorin ripeässä kävelyvauhdissa. Jäin koko ajan jälkeen ja jouduin hölkkäämään liki koko kuusi tuntia! Paitsi tietenkin umpimetsässä, jossa vauhtini on varovaistakin varovaisempaa, ontuvan hidasta. Ei sitä vaan opi mitenkään luontevaksi metsän tarpojaksi, vaikka on kymmenen vuotta jo harjoitellut. Menossani näkyy edelleen 20 vuotta asfalttia jyystäneen matala ja hitaasti hiipivä askel. Mitä vanhemmaksi tulen sen huonommaksi menen :(


Kuten aina isäntä suunnisti täyden kympin arvoisesti - kun vauhti on hidasta niin ei tule virheitä ollenkaan. Muutaman kerran reitillä valittiin helpompi väylä edetä eli tie tai polku, suoria metsäoikoja otettiin vain vähän. Paljon tuli talsittua myös ihan autotien vartta. Liikenne olikin aika kova näillä pienemmilläkin teillä. Johtui varmaan siitä, että tämä taisi olla monelle mökkikauden avausviikonloppu ja Heinolahan tunnetaan isona mökkikuntana.

Viitisen tuntia taivallettuamme alkoi taivaalta leijailla muutama lumihippu ja kohta lunta alkoi tulla enemmänkin muuttuen lopulta räntäsateeksi. Pian se kasteli silmälasini kokonaan ja viimeinen vartti tultiin melkein sokkona.

Otimme lopuksi vielä pari ylimääräistä rastia lähempänä kisakeskusta, mutta yhtään enempää en selkä vääränä olisi jaksanut taivaltaa.

Matkaa tehtiin 35,5 km  ajassa 5 h 45 min ja saimme 820 pistettä joka oikeutti sijalle 19 kun mukana oli 45 joukkuetta. Eli EI huono :D













22. huhtikuuta 2017

Ikivihreä Irlanti, kostean makea kakku - rosoinen reunoilta, poimuilla sieltä täältä

vaiko jotain muuta?



Irlanti tunnetaan lempinimellä Vihreä saari, oliko se sitä sen sain omin silmin todeta kun lensimme kuuden päivän lomalle saarelle. Dublinista vuokrasimme auton ja suuntasimme saman tien saaren länsiosaan Dinglen niemimaalle. Tämä osa Irlantia on Euroopan läntisin osa ja toisella puolella merta siintää iso Ameriikan maa. Suuri osa Irlannin keskiosista on maatalousvaltaista ja vehreää alankoa, josta ei puutu soita eikä järviäkään. Länsiosissa kohoavat rosoiset rannikkovuoret, jotka ovat paikoitellen yli 1 000 metriä korkeita. Ja kuten aina, näitä kohti mekin kurkoitimme. 
Vaikka Irlannin maaseutu on kaunis ja vehreä, irlantilaiset itse ovat nykyisin kaupungistunutta väkeä, joista lähes kolmannes asuu Dublinissa.
Maan historiaan on vuosisatojen saatossa sisältynyt myllerryksiä ja vaikeita aikoja, mutta paikalliset tunnetaan leppoisina tarinankertojina ja musiikin ystävinä. Kaikkihan ovat kuulleet irkkumusiikista. Valitettavasti olimme tälläkin reissulla kaikki päivät tiiviisti ulkona ja vain parina iltana jaksoimme lähteä paikalliseen kyläbaariin, ei siis varsinaiseen pubiin syömään ja tutustumaan perinteisiin irlantilaisiin juomiin kuten Guinnessiin ja whiskiin. Paikka oli todella suosittu ja ruokakin piti syödä baaritiskillä kun ei ollut pöytävarausta. Lomailijoita suurin osa, itse Castlegregoryn kylään oli matkaa seitsemän kilometriä ja siellä olisi ollut perinteisempiä paikkoja.

Dinglen kaupunki sijaitsee Kerryn kreivikunnassa suojaisassa poukamassa meren äärellä ja on samannimisen niemimaan ainut kaupunki. Tässä osassa Irlantia puhutaan iirin kieltä, mutta tulimme alkukankeudesta päästyämme toimeen hyvin ihan omalla rallienglannillamme.  Meidän majoituksemme  oli pienen pienen kylän nimeltä Castlegregory laidalla. Ja liki majapaikkamme vierestä alkoi peräti 16 kilometriä pitkä hiekkaranta.

Olin selaillut muutamaa kirjastosta lainaamaani Irlantia käsittelevää kirjaa ja opasta ja sieltä hahmottelimme, kuitenkin hyvin löysästi - muutaman paikan mitä halusimme nähdä ja missä käydä.


Torstai 13.4. 


Saavuimme Dublinin lentokentälle Finnairin koneella hieman myöhässä. Lento lähti Helsinki-Vantaalta iltapäivällä, mutta koska kello on täällä kaksi tuntia vähemmän kuin meillä kotosuomessa niin olimme perillä jo ennen kuutta illalla. Olimme varanneet auton, tälläkin kertaa hyväksi kokemaltamme paikalliselta vuokraamolta, joka kuitenkin operoi Europcar:n kautta  ja pikkubussi vei meidät auton vuokrauspaikalle. Matkustamme tällä kertaa vain pelkkien käsimatkatavaroiden kanssa, joten siirtyminen oli nopeaa ja helppoa kentältä suoraan reissunpäälle. Toki isännälle, joka toimii aina kuskina - toi vasemmanpuoleinen liikenne hieman lisäjännitystä... puhumattakaan siitä, mitä myöhemmin viikon aikana saimme huomata. Hyvinkin kapeilla, juuri ja juuri kahden kaistan tiellä oli jopa 100 km:n nopeusrajoitus ja paikalliset tuntuivat myös noudattavan sitä. Oli hieman jänniä hetkiä kun autoja pyyhälsi ohi mutkaisilla teillä. Kapeutta teille toi lisää se, että kaikki tiet oli reunustettu kiviaidoilla, paitsi ihan isoimmat moottori- tai ohituskaistaiset tiet. 

Auton lämpömittari näytti +11, mutta ei keli nyt kovin lämpimältä tuntunut. 

Edessä oli pitkä - noin neljän tunnin ajomatka, mutta epäonneksemme juutuimme heti kehätielle päästyämme  ruuhkaan ja liikenne mateli todella hitaasti. Majapaikkamme vastaanotto oli auki vain puoleenyöhön, joten hieman jännitti ehdimmekö ajoissa perille. 

Ajomatkalla ihmettelimme, miten ihmeessä ennen oli tultu toimeen kun ei ollut navigaattoreita, nimittäin oli sen verran vinkeitä paikkoja, varsinkin lähestyessämme matkan määränpäätä  kun tie kapeni aina vaan kapenemistaan ja silti vastaankin tuli isoja rekkoja. Mieleen tuli tämän tästä onko sitä ollenkaan oikealla reitillä... Tosin täytyy myös kehaista miten loistavia tienviittoja ja -kylttejä siellä on, selkeitä - vaikkakin kaikki nimet on aina kirjoitettu sekä iirin että englanninkielellä.


Olimme perillä lopulta muutamaa minuuttia vailla iltayhdeltätoista. Uni tulikin nopeasti pitkän päivän päätteeksi.

Perjantai 14.4.


Aamulla heräsimme melko myöhäiselle aamupalalle lämpimien peittojen alta jääkylmään huoneeseen. Isännän Garminin lämpömittari näytti  huoneen lämpötilaksi raikkaat 16 astetta! Ja kuten aina meren rannalla oli myös kosteaa. Kylppärin lattia oli niin kylmä, että varpaisiin koski! Aamupalakin tuotti itselleni pettymyksen, vaikka Booking comissa kovasti sitä kehuttiin. Se piti tilata hyvin vaatimattomalta listalta ja en keksinyt siitä muuta kuin munakkaan tyyppisen ja leipää, itse sai ottaa jogurttia ja mysliä ja tuoremehua. Kahviakin tuli vain yksi kupillinen. Lopputulemana voisi mainita, että hyvää majapaikassamme Harbour Housessa oli se, että siellä oli sauna ja sijainti oli oikein kiva - meren äärellä.  


Brandon Mountain


Nyt pääsimme näkemään ihan päivänvalossa missä sitä oikein ollaan herätty! Paikka oli siis aivan niemen kärjessä ja huomasimme, että tämä Harbour House on nimenomaan sukellusharrastajien suosiossa. Sukelluskouluttajat valmistautuivat valtaamaan uima-altaan :D

Ajoimme noin 15 kilometrin päähän Viewrangerin ohjaamaan paikkaan Mount Brandonin vaelluspolun lähtöpaikalle, jossa piti olla parkkipaikka. Tie, jota lopulta ajoimme kohti määränpäätä kapeni kapenimistaan ja oli lopulta vain yhden auton ajettava lammaslaitumille johtava tie. Perillä oli kuitenkin ihan parkkipaikka ja jopa yksi autokin. Sekä kiinni oleva pieni kivinen hostelli. Liki kaikki rakennukset Irlannissa olivat kivestä tehty. Kylmiä ja jotenkin luotaantyöntävän näköisiä.



Koko ajomatkankin ajan satoi, joten katsoimme parhaaksi vaihtaa sadevaatteet päälle samantien. 

Alkumatka mentiin ehkä puolisen tuntia lampaiden laitumella nurmikkoisella polulla ja ylitettiin pari aitaa. Koko ajan sateli ja ylempänä oli täysin sumuista eikä vuorten lakia   tai rinteitäkään nähnyt.



Kun olimme edenneet tunnin verran eikä patikoiminen puolisokeana silmälaseihin höyrystyneen veden takia oikein innostanut kysyin, että palataanko takaisin. Päätin, että jos matkaa on edetty vain vajaa kolmannes niin käännytään, mutta jos enemmän niin jatketaan vielä. Ei ollut kovin kylmä - vielä, mutta hanskat alkoivat olla jo aika märät. Lisäksi polku vettyi koko ajan enemmän ja enemmän ja se oli todella kivinen. Mitä ylemmäs mentiin sen suuremmaksi kivet muuttuivat ja lopulta ne olivatkin sitten sellaisia henkilöauton kokoisia ja niiden välissä jonkinlainen ura tai paremminkin keltainen nuoli maalattu kivien kylkiin. Päätettiin jatkaa ylös asti.










Kun olimme talsineet puolisen tuntia niin takaa alkoi kuulua ääniä ja pian pari nuorta poikaa ohitti meidät ripein askelin. Taisivat hieman sääliä minua vanhaa ruppanaa kun kovasti kyselivät vointiani. 

Polveni olikin jo muistutellut itsestään liki nousun alusta asti eikä mieliala ollut paras  mahdollinen ollenkaan. Olisihan se varmasti ollut hieno reitti, jos sää olisi ollut kirkas, vaikka olisi sadellutkin. Käsiäkin alkoi jo palelemaan ja tuntui ettei kroppa ollut pysynyt kuivana huolimatta sadevaatteista. 

Pojat istuivat pitämään pientä taukoa ja juteltiin siinä. He sanoivat, kun olivat huipulla ennenkin käyneet, että ylös on matkaa noin puolisen tuntia (ja 200 nousumetriä) ja että "not climbing but like bouldering" . Se olikin minulle avainsana ja päätin lopettaa siihen. Kannustin kyllä isäntää menemään ylös asti, mutta hän ei uskaltanut jättää minua siihen ja olisinhan minä paleltunutkin jos odottelemaan olisin jäänyt. Päätettiin sitten yksissä tuumin palata alas. 

Sillä välin - vain noin tunnin aikana polku joka noustessa oli  kivinen oli nyt kivinen puro !!!

Tämä päivä oli taas muistutus siitä miten nopeasti voi sää vuorilla muuttua. Paluumatkalla tuulikin oli jo aika navakka ja sade tuntui välillä piiskaavan kasvoja oikein kunnolla. Jokaista askelta piti varoa koska oli todella liukasta, vaikkakin Inovit piti kyllä hyvin eikä vahinkoja sattunut. 

Reissumme kesti noin 3 h, aika liikkeellä 2 h 40 min  ja matkaa tuli 8,2 km,  575 m.

Autolle tullessa aurinko jo pilkisti pilvien raosta, mutta kun käännyin katsomaan taakseni pysytteli vuori tiukasti uhkaavan näköisen raskaan usvaverhon alla.



Lopuksi ajoimme vielä Brandon Point näköalapaikalle ja hölkötin pienen nousun nurtsilla siinä ja laskettelin alas. Hienot oli näkymät suoraan jalkojen edessä aukeavalle Atlantille.



Paluumatkalla majapaikkaamme  löysimme kylästä auki olevan Spar kaupan, josta sai jopa noutoruokaa ja aivan mahtavalta maistuvat isot cappuccinot! Onneksi olimme varanneet mukaan koko repertuaarin kuivia vaatteita, niissä märissä olisikin ollut kurjaa ajella takaisin. Söimme hotellimme ravintolassa perinteisen "fish and chips" aterian viineineen, isännän pettymykseksi olutta ei saanut, ilmeisesti koska oli pitkäperjantai?  Näin ainakin ymmärsimme.



Lauantai 15.4.


Isäntä oli löytänyt netistä lähettyviltä Kenmaresta tälle päivää katujuoksukisan. Joten sinne siis lähdimme aamusta heti aamupalan jälkeen ajelemaan. Varasimme tarpeeksi aikaa, jos sattuu olemaan lähtöpaikkakin hukassa.

Ajoimme läpi Killarneyn isomman kaupungin jonka reunoilla on kansallispuisto. Tie puiston läpi oli aivan valtavan kaunis ja teimme sinne vielä myöhemmin varsinaisen retken.

Löysimme heti Kenmaressa kisapaikan, jonkinlainen vanha käytöstä poistettu koulu ja pihassa kävi aikamoinen kuhina. Lasten lähtö oli jo käsillä ja löysimme autolle paikan kirkon parkkipaikalta. Pienen pienessä kaupungissa kävi muutenkin todella kova kuhina ja väkeä oli sankoin joukoin tullut katsomaan kisaa. Isäntä pääsi ilmoittaumaankin, 20 eurolla sai kisan jälkeen syödä sydämensä kyllyydestä voileipiä ja leivonnaisia kahvin tai teen kera. 10 km:n kisa meni hyvin, sijoitus oli 8.. ja aika 39:18 rankalla reitillä, joka sisälsi liki 200 metriä nousuakin.



Kisan jälkeen iltapäivästä lähdimme kiertämään Ring of Kerry nimisen tien, josta opaskirjani sanoo näin "tie on kertakaikkiaan upein tie mitä koskaan olen ajanut" ja olihan se aika mykistävä - omalla tavallaan. Pituutta sillä on n. 180 km.




Puoli viiden aikaan iltapäivällä katselimme Viewrangerista josko kohdalle osuisi jokin pieni töppyrä, jonne nousu ei veisi liikaa aikaa mutta saisin jaloilleni hommia kuitenkin, Kukkuloita tai vuoria kuten täällä on tapana näitä nimittää on joka puolella liki silmänkantamattomiin, mikäli jollakin puolella ei ole merta. 

Ennen pientä patikointia poikkesimme päätieltä - jälleen kerran erittäin kapeaa sivutietä noin kolme kilometriä ajaen katsomaan 2500 vuotta vanhaa "linnaketta" nimeltään Staigue Fort. Tämä on Irlannin tärkeimpiä argeologisia nähtävyyksiä. 



Koncknadobar 690 m


Poikkesimme päätieltä toisenkin kerran ajaaksemme pientä maataloille johtavaa tietä parkkipaikalle ja kohti Pilgrim path nimistä vaelluspolkua, joka käsittääkseni on jonkinlainen pyhiinvaellusreitti.? http://www.pilgrimpath.ie/  Reitin varrella oli useampi iso valkoiseksi kalkittu risti ja siinä Jeesuksen ristisaattomatkaa kuvaavia pieniä kaiverrettuja tauluja. 

Jälleen kerran annoin huiputtaa itseäni katsomalla aina välillä patikoidessamme ylös ja ajattelemalla, että seuraavan harjanteen takana on jo huippu - ei sitä huippua taaskaan meinannut tulla ollenkaan ja pelkäsin jo, että tulee pimeä ennenkuin pääsemme alas. Ilma oli kuitenkin kaunis ja aurinko alkoi paluumatkalla paistamaan ja näkymät ylhäältä, sinne viimein päästyämme - olivat tietenkin huikaisevan kauniita.


'
















Matkaa taitettiin 9,2 km ajassa 2 h 20 min ja nousua 700 m

Illalla maistuikin kuuma sauna!

Sunnuntai 16.4.


Edellisen päivän pitkästä autoilusta ja fyysisistäkin rasituksista toipuessa päätettiin ajaa Dinglen niemimaa ympäri ja käydä katsomassa paria kuuluisampaa paikkaa. Ensimmäinen tulikin vastaan heti alkuvaiheessa. Monien pyöräilijöiden suosima paikoitellen hyvin hyvin kapea tie Conor Pass:n kautta Dinglen kaupunkiin. Tie käväisi täkäläisittäin korkealla noin 450 metrin korkeudessa.




Paluumatkalla pysähdyimme tässä ja nousimme läheiselle kukkulalle, kahdesta vaihtoehdosta sille, jossa ei ollut ketään muita :D Kukkula oli todella märkä, voisi sanoa että niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin liki suota, ainakin sillä kasvoi ruohomättäiden lisäksi myös sammalta. Ylhäältä oli uskomattoman hienot näkymät - kunnes mereltä lähestyvä usvaverho saavutti meidät...



Dinglen kaupungissa jalkauduimme ja kävelimme hetken pääkatua pitkin ja ihmettelimme valtavaa turistimäärää ja sitä miksi tämä oli niin  tunnettu lomailukaupunki. Ilmeisesti kaikki halusivat tavata kaupungin kuuluisamman asukkaan Fungie delfiinin ja turistit jonottivat veneretkille, joilla näki tämän erikoislaatuisen ja -luonteisen meren asukin. http://www.dinglebaycharters.com/Pages/Fungie.html

Jatkoimme matkaa kohti Euroopan läntisintä kulmaa. Välillä jalkauduimme kuitenkin upealle piitsille, yhdelle niistä monesta joita tämä niemenkärki lomailijoille ja paikallisillekin tarjoaa. Tämä vuodenaika ei tietysti ollut sitä parasta aikaa lomailla Irlannissa, mutta koskas me oltaisiin pahimpaan turistiaikaan missään oltukaan. Monet rannat oli liki autioita, huolimatta pääsiäisenpyhistä. Toki muutamia kävelijöitä ja juoksijoitakin näkyi siellä täällä.



Slea Head


(Kuva lainattu netistä)


Aina kun selailin kuvia Irlannista tuli tämä jännittävä kuva vastaan. Itse paikanpäällä oltuani en oikein käsitä miten tämä kuva syntyy, koska ei se näyttänyt ollenkaan tältä :D Mutta en toisaalta päässyt sitä ilmasta käsin katselemaankaan. Matkalla näimme vilauksen Fahanin alueella olevista mehiläispesää muistuttavista kivimajoista. Iirinkieli oli täällä näyttävästi esillä ja monet tienviitat olivat vain iiriksi. 

Jalkauduimme täällä niemenkärjessä ja laskeuduimme ensin alas pikkuruiselle hiekkarannalle ja nousimme ylös kukkuloille ja kiersimme pienen lenkin. Näkymät olivat henkeäsalpaavia. Rosoisia saaria, dramaattisia jyrkänteitä ja pauhaava valtava Atlantti. 










Jaloittelut 9,6 km 2 h 10 min ja nousuakin päivän kaikille retkille yhteensä 370 m.



Maanantai 17.4.


Killarneyhin (iiriksi Cill Airne) oli majapaikastamme ajomatkaa reippaan tunnin verran. Kun ajoimme sen ohi lauantaina ajattelin heti, että tänne pitää tulla uudelleen ja koko päiväksi. Ja jos vaikka ihan juoksulenkin tekisi poluilla. Irlannin syvin järvi Muckross - tai oikeastaan tuossa oli kaksikin eri järveä - joista sen pienemmän pääsi kiertämään polkua pitkin ympäri. Alue on myös osa Killarneyn suosittua kansanvaelluskohdetta eli kansallispuistoa.



Alku oli lupaavasti ihan leveää tasaista sorapintaista ulkoilutietä, mutta veden äärellä se muuttui nopeasti todella tekniseksi kiviseksi poluksi eikä pieniltä korkeuseroiltakaan vältytty. Piti muuttaa kävelyksi aina välillä, mutta yritin pitää yllä reipasta vauhtia. Mieli oli korkealla ja aivan mahtava ympäristö ympärillä oli mukavaa vaihteeksi juosta. Tämän tästä joutui kuitenkin pysähtymään
ottamaan kuvia.
















ja pojat kiipeää tietysti aina tilaisuuden tullen puuhun :D 



Mukanamme oli nyt vain kännykkäkamerat, ihan ensimmäisenä päivänä Mountain Brandon reissullamme isännän repussa ollut vanha uskollinen järkkärimme kärsi huomattavan vesivahingon, vaikka isännän repun päällä olikin sadesuoja eikä enää suostunut toimimaan sen suhteen että olisi nähnyt mitä kuvassa näkyy - takanäyttö ei toiminut. 

Välillä taas alusta muuttui leveäksi tieksi ja vastaan tuli silloin tällöin pari kävelijää, mutta muuten oli melko hiljaista, toki mitä lähemmäksi isoa, autolla ajettavaa tietä tulimme sitä enemmän oli lapsiperheitä kävelyllä ja maisemia ihailemassa. Juoksu sujui yllättävän hyvin, vaikka en näin pitkiä lenkkejä harrasta juuri ollenkaan.

Kävimme myös kurkkaamassa "kielletyllä polulla" - kuten aina - omat polut on parhaat polut...ja se kannatti, vai mitä olette mieltä!




















ja matkan jatkuessa näkymät vaan parani....





Ylitimme tien ja eteen tuli reitinvalinnan vaikeus. Oli tarjolla joko tietä myötäilevä matalalla oleva polku tai nousu suoraan noin 300 metriä ylös. Isäntä ehdotti matalampaa ja helpompaa, minä sanoin että koko rahalla kun kerran tarjolla on!




Sain myöhemmin taas kerran katua päätöstäni ja innokkuuttani - kun ei kunto kestä niin ei kestä. Hiki virtasi suorastaan vuolaina puroina pitkin naamaani, vaikka olin jo alkumatkasta riisunut enimmät vaatteet reppuun ja huolimatta vain noin ehkä 10 asteisesta säästä taivalsin pelkässä lyhythihaisessa juoksupaidassa. No pitkät trikoot oli tietenkin :D Takana tulevat (nuoremmat ihmiset) saivat meidät kiinni, vaikka kaikkeni yritin mutta lopulta, hieman ennen nousun loppua oli liki annettava periksi ja pysähdyttävä huilaamaan ja yritettävä kuivata naamaansa ja pyyhkiä hikeä silmistä ja korvista. Sekä aloitettava se kiukuttelu siitä että kunto on niin huono. Samoin tein jo pyhän lupauksen siitä, ettei minun kuntoisen ihmisen kannata lähteä mihinkään Sveitsiin vuorijuoksukisaan, jossa tätä ihanuutta piisaa useamman tunnin verran yhtäsoittoa!









Lopulta pääsimme ylös ja tankkaustauon jälkeen olikin aika sitten taas ihailla maisemia ja jatkaa tasaista ylhäällä rinteessä kulkevaa polkua. Tosin kiviä ja puiden juuria riitti varottavaksi...

Pian taas pääsin juoksemaan tasaisempaa metsäistä polkua alas laskeutuen. Kävimme kurkkaamassa vesiputousta, mutta siellä oli niin paljon väkeä eikä putous ollut niin mykistävä meidän silmiimme, että jatkoimme matkaa alas juosten nyt reippaammalla vauhdilla. 

Saavuimme vihreän avaran puiston reunaan, jossa oli itse alueen päärakennus eli kartano. Isäntä luki meille aina välillä puhelimen karttasovelluksesta reittiä ja minä juoksin takana.

Kunnes SE  tapahtui!

Tuli äkkipyssäys. Liekö syynä väsymys vai mikä, mutta en ilmeisesti muistanut nostaa jalkoja tarpeeksi ylös. Alusta oli tavallista ulkoilutietä, päällystetty isorakeisella soralla ja minä mätkähdin maahan voimalla.. Saattoi siinä olla pieni kanttarikin, ei ole selvää muistikuvaa enää siitä. Otin oikealla kädellä vastaan, mutta se ei riittänyt vaan löin myös naamani. Sekä vasemman polven.

Säikähdin tietysti kovasti ja isäntä huusi vaan, että nyt kävi pahasti. Hän kannatteli minua kun taisin olla hieman pökerryksissä. Ensimmäinen ajatus oli kuitenkin, että silmälasit meni rikki ja en ollut ottanut matkalle mukaan varalaseja - kuten yleensä. Miten nyt tulisin toimeen loppupäivät???

Lasien sanka sojotti 90 asteen kulmassa, isäntä poimi ne kaulaansa roikkumaan ja piteli minua pystyssä. Seuraava ajatukseni oli, että näkikö kukaan ja katsoin taakseni. Ihminen on sitten omituinen otus :D

Naamastani vuoti verta aika runsaasti, olin likainen ja isäntä huolestui, että pitääkö naamaan laittaa tikkejä. Meillä ei ollut enää paperia millä pyyhkiä enimpiä kun olin käyttänyt ne hikeä pyyhkiessäni. 
Seisoin huterilla jaloillani ja vastaantullut pariskunta pysähtyi kysymään vointiani ja että voivatko auttaa mitenkään. Pyysimme paperia että voisin pyyhkiä enimmät. Taisin olla kamala näky - kaikessa kauneudessani tukka pystyssä törröttäen.

Onneksi matkaa autolle oli enää vajaa kilometri, isäntä oikaisi väkisin vääntäen lasieni sangan ja sain kun sainkin ne päähäni takaisin. Ilman lasejani en nimittäin näe mitään, en edes kunnolla kävellä pysty. Toisessa linssissä oli kaksi isoa naarmua suoraan näkökentässä, mutta niiden kanssa on nyt vaan tultava toimeen kunnes saan uudet lasit. 

Puiston yleisövessassa mentiin invavessaan pesemään yhdessä enimmät liat pois ja päätimme kuitenkin etsiä paikallinen hospitali, kun kerran isommalla paikkakunnalla oltiin. Käsi vähän huoletti, se turposi kämmenestä ja pikkusormi sojotti sinne tänne. Ranteeseen sattui myös. 

Kumma kyllä, kuten aina isomman kriisin sattuessa eteen, olen täysin rauhallinen, en hätäile vaan tiesin että kyllä tästäkin selvitään eikä varmaan käynyt kuitenkaan ensi säikähdyksestä päästyäni kovin pahasti. Jotenkin tiesin, että kun sormikin taipuu normaalisti ei se varmaankaan ole murtunut.

Ensimmäinen hospitali osoittautui kuitenkin jonkinlaiseksi hoitolaitokseksi, mutta kuten aina joka paikassa kaikki irlantilaiset ovat todella ystävällisiä ja avuliaita niin neuvoivat mistä löytyy päivystävä lääkäriasema. Siellä odottelin jonkin aikaa pääsyä hoitajan hoiviin ja siinä vaiheessa jo vähän nauratti kun hoitaja reippaana yritti kääntää googlella sanaa DIRT suomeksi ja näytti sitten meille mitä näyttöön tuli - siinä luki SISU ! Haavat puhdistettiin, todettiin ettei mikään ole poikki ja kasvojen ruhjeet eivät tarvi tikkejä ja laitettiin ensiside. Kävin sitten kotiinpalatessa matkavakuutuksen piirissä olevana OP:n sairaalassa vielä kuvauttamassa käden ja selvisin siis säikähdyksellä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Jolkottelumme 14,9 km 2 h 20 min ja 400 nousumetriä kaikenkaikkiaan.

Tämä oli niitä päiviä, jotka jäävät taas muistojeni helminauhaan, aina kun sattuu ja tapahtuu.



Tiistai 18.4.


Yön nukuin kipulääkkeen voimin  hyvin ja rauhallisesti. Muutenkin tämä meri-ilma sopii minulle, koska kotona kärsin aika-ajoin huomattavastikin unettomuudesta ja erittäin katkonainesta yöunesta, mutta täällä nukuin liki kuin tukki. Huolimatta siitä, että majapaikkamme rakennustekniset ratkaisut eivät yllä lähellekään edes isännän vanhempien kesämökin, jolla saamme aika-ajoin viettää talvisia viikonloppuja - tasolle. Lattiat narisi todella äänekkäästi ja isäntäväen pikkukoira otti öisin vetoja yläkerrassa...

Päätimme ajella vaan hieman päämäärättömästi autolla, tällä kertaa toista tietä pitkin kohti Dinglen puoleista rantaviivaa. Ensin etsimme kuitenkin yhtä polun alkulähdettä lähikukkulalle, mutta sitä ei koskaan löytynyt vaan tielle oli asetettu ajokielto. 

Löysimme yhden hienon rannan taas - Inch Beach, joka näytti olevankin kovin suosittu, mutta koska sillä oli mittaa peräti 6 kilometriä niin mitä kauemmaksi käveli sen hiljaisemmaksi kävi ranta. Rannalle sai ajaa myös autolla ja yksi auto olikin jäänyt kiinni hiekkaan ja traktori kävi sen sieltä pois vetämässä. Oli kaunis aamupäivä ja aurinkokin pilkisteli välillä. Lämmintä kuitenkin vain sen noin 12 astetta ja tuulihan puhaltelee rannikolla aina.










Paluumatkalla isäntä löysi karttasovelluksestaan pienen tien, joka vei  Glandeenaig forest  nimiseen paikkaan, jossa oli kaksi järveä. Tuntui taas uskomattomalta niitä teitä ajaessa, että siellä voi olla jotain missä ihmiset käyvät viettämässä aikaansa, vähän niinkuin meillä Nuuksiossa, mutta niin vaan eteen tuli lopulta opastauluja ja piknikpaikka ja siitä kun vielä tie jatkui eteenpäin niin mekin sitä ajoimme. Samalla sai koko ajan jännittää, että kun autoja tulee vastaan - ja niitä tuli - että kumpi väistää ja mihin puskaan. Onneksi oli täysvakuutus meidän autolle, saimme olla huoletta kuten autoa vuokratessa sanottiin "nothing to worry about" :D 

Osa hienosta, ilmeisesti osittain myös istutetusta metsästä oli tuhottu rumasti, siitä en viitsinyt edes ottaa kuvia, mutta itse järven (järvien) ympäri menevä polku oli aivan ihanan metsän keskellä ympäröivien vuorien syleilyssä. Polku oli liki kokonaan pitkospuita, jotka oli päällystetty metalliristikkoverkoilla.











Päivän kävelyt 10,9 km, aika liikkeellä 2 h 20 min ja nousuakin tuli vähän...

Illalla kävelimme taas sen vajaan kilometrin verran paikalliseen baariin ja olimmekin siellä jo ns. vanhoja tuttuja, huolimatta siitä, että paikka oli arki-illasta huolimatta taas kuin nuijalla täyteen lyöty ja jouduimme syömään hampurilaisateriamme jälleen baaritiskillä. Baarinpitäjän rouva tuli kysymään, että olenko ollut jossain onnettomuudessa. Se tuntui hauskalta ja myös ihan hyvältä, siitä tulikin mieleen taas miten ystävällisiä ja avuliaita irlantilaiset ovat. Kohtelu oli joka paikassa täysin erilaista kuin esimerkiksi ranskan tai espanjankielisissä paikoissa missä ollaan reissattu. 

Näinä kahtena viimeisenä iltana kävelimme myös majoituspaikkamme vieressä sijaitsevaan pieneen satamaan ja siitä auringonlaskua ihailemaan lammasniitylle. Tänä viimeisenä iltana muistimme myös katsoa onko lähettyvillä geokätköjä ja löytyihän sellainenkin. Yksi kätkö pitää joka reissulla vähintään löytyä.




Keskiviikko 19.4.


Kotiinlähdön päivä. Meillä oli kuitenkin koko päivä käytettävissä, sillä lento lähtisi vasta iltakuudelta. Mutta viisastuneena tulopäivästä varasimme aikaa paljon, ei huvittanut tällä kertaa jäädä ruuhkiin könnäämään. Sanoimme hyvästit heti aamupalan jälkeen majoituspaikan kolmelle kissalle ja kahdelle koiralle. Ihan täydellä sydämellä en voi suositella tätä paikkaa Irlannin matkaajille, ehkä jossain hotellissa olisi lämpimämmät oltavat. Aamut olivat todella kylmiä, huolimatta kokolattiamatosta ja illalla päällä olevasta lämmityksestä, jota ohjasi automatiikka. Sauna oli kuitenkin hyvä, laitoimme sen itse päälle ja sammutimme saunomisen jälkeen. Uimassakin kävin altaassa kerran, mutta se haisi pahalta, ilmeisesti sukelluspukujen takia, joilla siinä koko päivä kurssilaiset lilluivat ja osan aikaa se oli myös suljettu. Aamiainen oli ehkä suurin pettymys, ehkä Madeiran varsin upea majapaikka - samaa hintatasoa kuitenkin oli jättänyt lähtemättömät jälkensä mieleeni ja vertasin liikaa siihen!

Matka meinasi tyssätä kuitenkin heti alkuunsa. Jo pari kertaa oli auton merkkivalo ilmoittanut alentuneesta rengaspaineesta ja isäntä olikin lisännyt ilmaa yhteen renkaaseen. Ajettuamme kilometrin verran pysähdyttiin katsomaan mikä mättää ja yksi renkaista oli liki tyhjä! Eipä muuta kuin renkaan vaihtoon ja jännittyneenä kaivelemaan takaluukkua löytyykö vararengasta vai ei. Löytyihän se, mutta se oli sellainen paljon muita renkaita kapeampi ja sillä sai ajaa vain 80:ä. Onneksi se oli ehjä ja matka saattoi jatkua. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. 

Yleensä jätämme varsinaiset turistipyydykset reissuiltamme väliin, jolleivat ne suoranaisesti liity liikuntaan tai retkeilyyn, mutta nyt Tomi halusi tutustua mainostettuihin tippukiviluoliin. Paikka oli nimeltä Crag Cave joten ostimme liput ja pienen odottelun jälkeen pääsimme opastetulle kierrokselle maan alle. Mielenkiintoinen paikka.










Yhteenvetona 


todettakoon, että on yksi asia ylitse muiden mitä Irlannissa pitää ottaa huomioon. Se on sää.  Joka päivä saattaa sataa. Ja vaikka vuoret näyttävät kauniilta ja sellaisilta, että ne voi valloittaa tuosta vaan milloin vaan ja mistä suunnasta vain, ei näin ole.  Kiveä riittää ja polkuja löytyy todella harvakseen, esimerkkinä Kerry Way, jonka opastauluja näkyy siellä täällä menee käsittääkseni aika paljon myös teitä pitkin. Brandon Mountain jonka ensimmäisenä päivänä halusimme huiputtaa näyttäytyi pilvi- tai usvaverhon alta vain tänä lähtöaamuna ihan hetkisen verran. Se tuntui uinuvan ikuisen verhon alla. Eikä ole kuitenkaan kuin 953 metriä korkea. Mikään ihme ei siis ole, että vuori on ollut toisen maailmansodan aikana varsinainen surmanloukku vihollislentokoneille ja vuoren seinämiin on törmännyt peräti 6 lentokonetta niiden vuosien aikana.

Vaikka rannat ja meri on kauniita omalla tavallaan vetää Reetan veri aina kuitenkin metsäisempiin rauhaisiin maisemiin, toki veden äärelle kuitenkin. Ja niitä löytyy siis Irlannistakin :D





Tulenko vierailemaan Irlannissa uudelleen, ehkä - ehkä en. Paljon jäi tietenkin näkemättä. Tämä oli 24:s maa missä olen reissannut. Matkailun aloitin tasan 10 vuotta sitten. Sitä ennen olin käynyt vain naapurimaassa Ruotsissa ja yhden kerran 80 luvun lopulla Portugalissa :D

Ei huono!