Maaliskuussa hiihdeltiin, lumiliukukenkäiltiin, potkukelkkailtiin Kicksparkilla ja samoiltiin kuten aina ennenkin. Pääsiäinenkin tuli ja meni. Huhtikuussa yrittelin viritellä pientä huippuhuhtikuu tunnelmaa, mutta polvi ei kovin tykännyt Malminkartanonmäellä jyystämisestä, joten nousumetrit jäivät aika vähiin. Koko kuukauden saldo vain noin 5800 - kaikkia en tainnut edes muistaa merkitä ylös.
Sitten tuli kauan odotettu VAPPU aatto ja varsinaiset Vappu-juhlat.
Hei me rogataan!
Teimme yhdessä kyllä suunnitelman, käsityötarvikkeet oli Maijalla täydellisessä hallinnassa ja minä hahmottelin reittiä kartalle. Lankaa kieputeltiin nuppineulojen lomassa kerran jos toisenkin ja erilaisin variaatioin, mutta yksi ja ainut tuntui parhaalta meille ja se valittiin. Jostain syystä olen aina lähdössä kiertämään reittejä vastapäivään, ei ikäänkuin tule mieleenkään lähteä myötäpäivään. Nyt kuitenkin tehtiin huomio, että lännessä on vaikeimmat rastit pimeää ajatellen ja lähtösuunta oli siis länteen.
Helsingistä lähtiessä oli kaunis lämminkin aamu, mutta säätiedotukset oli lupailleet juurikin Salpausselän seutuville jopa yhtäjaksoista sadetta tunneiksi. Ja sade alkoihin heti jo lähestyessä kisakeskusta aamuyhdeksän aikoihin.
Paukusta hieman haparoiden matkaan, taisimme tässä kohtaakin jo antaa parisataa metriä muille etumatkaa kun ei oikein tiedetty mistä lähtökarsinasta on parasta ampaista reitillemme. Satoin kaatamalla ja meillä oli sadetakin päällä ja mulla jopa sadehousut. No arvasihan sen, että lämmin tuli jo kilsan parin päästä. Samoin tarve biokätkölle. Pirättelin tyylikkäästi ja päästelin ilmoille muutaman tuhnun, hajuttomana.
Välillä pikkasen hölkättiin kohti ensimmäistä rastiamme, 93. Saimme kiinni nuoren miehen kera vanhemman miehen, jotka tutkiskelivat touhukkaana karttaa. Kysyivät olemmeko menossa 42:lle. Ihmeteltiin, että miksi he siinä olivat - niin pahasti pois reitiltään kun selvisi, ettei heillä ollut mitään reittiä ja eivät edes tienneet, että rastit oli pisteytetty eri arvoisiksi. Pidettiin pieni kurssi lajin saloista :)
Kohta takaa kuului, onko se merja ja Sikakorven Sisun Anttihan se siellä seurueineen tuli ja heidän kanssa mentiin sitten enemmän tai vähemmän yhtäjalkaa 4 tai 5 rastiväliä. Mukavasti aika kului jutustellen niin, että meinattiin päästää yhdestä risteyksestä ohi, mutta onneksi minun kartturini oli hyvin kartalla ja opasti helläkätisesti porukan oikeille uomille.
Sade alkoi loppumaan jo tunnin puolentoista kohdalla, olihan sitä paidat märkiä sadetakin alla ja housut jo riisuinkin heti alkuvaiheessa. Helpotti etenemistä kummasti. Muutama hölkkäaskel aina välillä otettiin, minä varsinkin koska Maija on niin kova kuntoinen, että käveleekin niin kovaa ettei tämmönen huonokuntoinen meinaa millään perässä pysyä.
Suunnistus sujui hyvin. 101:llä poukkoili pari tyttöjoukkuetta huhuillen heti meille, että oletteko löytäneet rastin. No, eihän me kun vasta tultiin. Kuultiin, että se oli aika vaikea, mutta meidän eduksi tuli Maijan hyvä suunta ja tyttöjen poukkoilu, kun heti pian kuului iloista huutelua että täällä se on. Sitä ei siis tarvinnut etsiskellä yhtään. Hyvä tuuri!
Maisemat oli hienot täällä Pajulahti/Nastola ulkoilureitistöllä ja polutkin selkeitä.
Seuraavat neljä rastia meni vielä erittäin hyvin eikä edes hapuilua esiintynyt. Tässä vaiheessa jo annan tunnustuksen Maijalle, minä vain seurasin kartasta minkä kykenin, pyyhiskelin silmälaseja ja yritin estää niitä huurtumasta. Biokätköllä oli käynyt tässä vaiheessa jo parikin kertaa ja ei oikein saanut mitään tulemaan ja alkoi vähän hävettämään tuollainen puskassa hyppääminen, joka jarrutti tietysti muutenkin hidasta matkantekoani.
Seuraavaksi oli erittäin pitkä siirtyminen rastilta 95 rastille 103. Noin kolme kilometriä puuduttavaa asfalttitietä. Rasti oli kuitenkin helpohko. Tietynlaista hapuilua oli jo ilmassa. Oma ote herpaantui ja varsinkin metsässä en kyllä yhtään pystynyt tihrustamaan kartasta mitään korkeuskäyriä, ainut keinoni auttaa suunnituksessa oli ottaa suuntaa. Keli oli jo ihan lämminkin ja sadetakin oli riisuttu. 103:lle mennessä oltiin katsottu jo vähän valmiiksi 45:lle menoreitti. Vastassa tulisi olemaan suo. Mutta päätimme käyttää hyödyksi pellonreunan metsänpuolta ja siitä suunnalla suoraan rastille, suon yli että heilahtaa!
Mutta ei poijaat, ei NÄIN suunnistuskisassa toimita :)
Tulitussuo oli nimensä veroinen. Tässä kohtaa on hyvä mainita, että en koskaan noin 20 rogakisan aikana ole tallonut YHTÄ märässä maastossa kuin nyt olimme. Kaikki peltotietkin olivat ääriään myöten täynnä vettä. Tähän kohtaan tarpeeseen tuli kiitokset vedenpitävistä sukista ja gaitereista. En edes uskalla ajatella miten ilman niitä olisin pärjännyt!
Vaikean pusikko-osuuden jälkeen saavuimme suon reunalle. Olin ajatellut, että ei kovin märällä suolla voi kasvaa koivuja, jotka näkyivät tieltä jo. Kuinka väärässä olinkaan. Pelkäsin, että jos oltaisiin lähdetty sitä ylittämään niin hukuttu me oltais. Niimpä teimme päätöksen pyörtää päätös ja pyristelimme karmean rämeikön yli tielle, jota pitkin kiertää polkua kautta rastille. Siellä sahailimme sitten ainakin puoli tuntia ja olimme jo lähdössä pois kun Maija sanoi, että no tässä on vielä yksi kumpare ja lähti tarkistamaan sen. Siellähän se sitten oli. Kävi ilmi, että olimme jo kerran menneet siitä noin viiden metrin päästä ohi, mutta tiheikkö oli niin täynnä kuusia ja alusta vaikea edestä, että keskityimme vain jalkoihin tuijottamiseen eikä huomattu rastia, joka oli kyllä aika piilossakin.
Olimme varmasti tunnin verran tiheässä juuri hakatussa metsässä ja jonkinlaisella järkyttävän rapaisella tieosuudella ja eikun kohti 91:stä. Paljon taas edessä metsää ja tämäkään rasti ei ollut helppo. Hukkasimme melko päämäärättömään haahuiluun paljon aikaa. Kello kävi. Minusta ei paljoa apua ollut, paras apu oli Maijan raudanlujat hermot. Minä keskityin lähinnä kiroiluun ja kakkakikkareiden pirättämiseen. Ne meinasivat aina tulla omia aikojaan ulos, mutta kun ajattelin että seuraavan kiven taakse vois taas pyllistää niin vetäytyivät ilkeyttään takaisin piiloihinsa.
Tässä vaiheessa aloin jo väsyä pahasti ja nilkkakin alkoi olla jo siinä kunnossa, että pikkuinen pelko oli että seuraavaan suonsilmäkkeeseen upotessaan se varmaankin vääntyy jo niin pahasti ettei siitä enää tule kalua. Varsinkin kun seuraavalle rastille (72) mennessä mentiin kaltevaa rinnettä ylös ja jalka vääntyili pahasti. Kinesioteipattu polvi sen sijaan oli oikein hyvä, en edes muistanut sitä koko matkan aikana. Pari kertaa se narskahteli äänekkäästi asfaltilla kun yritin hölkätä välillä. Selkäsärky alkoi nyt ehkä normaalia myöhemmin vasta, otin Panadollin joskus 9 aikaan illalla vasta, ehkä olisi pitänyt aikaisemmin ottaa.
44 oli taas äärettömän vaikea. Nämä loput rastit kaikenkaikkiaan ei vähiten siksi, ettei nähty loppumatkasta oikeastaan ketään muita. Olimme myös varautuneet siihen, että maastossa olisi kovastikin helposti tunnistettavia valmiiksi tallattuja uria rasteille, mutta näin ei ollut. Oli niin märkää joka paikassa, että siihen liujuun hukkui kaikki. Löydettiin sekin rasti kuitenkin, mutta tähän mennessä oli varovaisesti arvioiden tunnin verran mennyt aikaa turhaan haeskeluun.
43:lle mennessä takaa tuli salamavauhdilla kolmen kopla, kisan voittajat LES KÖYKÄSET. Olin valmistautunut kuulemaan iloista naurun solinaa ja hellämielistä kettuilua toisilleen, mutta ei, todella hiljaisia poikia oli. Mutta voitto vaatii aina veronsa. Kyllä he maalissa sitten ruokaa saatuaan jo vähän mukavia olivat <3.
Sitten se tapahtui. 44 rastia emme koskaan löytäneet. Kello tikitti jo siihen malliin, että laskiskelin hätäpäissäni että aika riittänee juuri ja juuri tällä meikäläisen hitaalla etenemistavalla maaliin saakka ajoissa ja alkuperäistä reittusuunnitelmaa mukaisesti. Sanoin Maijalle, että tämä meidän päämäärätön etsiskely jälleen kerran ihan hirveässä ryteikössä ja todella märässä metsässä suonsilmäkkeiden keskellä ei johda mihinkään, meidän täytyy ottaa suunta kohti pururataa ja sieltä pois. Näin teimme. Pettynyt olohan siitä jäi. Maija on äärettömän sinnikäs ja periksiantamaton kartturi, mutta väsymys alkoi jo painamaan silmäluomia. Olihan kello jo 10 illalla ja pimeys laskeutunut. Otsalamput valaisivat huonosti märässä tiheikössä ja kosteus laskeutui valon säteeseen ja alkoi taas silmälasitkin menemään huuruun. Minua ei kumminkaan yhtään peloittanut, sanoinkin Maijalle että hänen kanssa on niin turvallista mennä ettei edes tule hätäännystä ajatelleeksi. Maija sanoikin, ettei meillä ole mitään hätää :) Kiitos!
Pururadalle päästiin vaikka vaarana oli, että suunnalla summamutikkaisesta lähtöpaikasta mennessä oltaisiin ajauduttu liiaksi pohjoiseen ja ulos pururata alueelta ja siellä sitten oltaisiin ihmetelty tovi jos toinenkin.
Päätimme sitten mennä loppu kuten aikomus oli. Ja näin tehtiin. 21 pururadan vieressä, pitkä siirtyminen 72:lle meni hyvin, tässä vaiheessa olin jo tipahtanut kartalta suosiolla, mutta pääsin sitten taas takaisin kyllä. Maija pinnisti minutkin välillä juoksuun ja loppu 82:sen kautta maaliin sujui ihan hyvin, vaikka sai siinä töppöstä pistää toisen eteen ihan viime metreille asti.
Maalissa sijoitus 25 / 38. Pisteitä 1110. Etenimme ajassa 11:51:45 52,4 km mikä oli täysin suunnitelman mukainen. Ei oltu huonoja, joskaan ei hyviäkään. Omassa ikäsarjassamme varmasti ihan kelpo suoritus! Aivan kamalan iso kiitos Maijalle suunnistuksesta ja siitä kun ylipäätään lähti mun mukaani. Tulen kyllä toistekkin :)
Nautitut eväät:
ensimmäinen kerta ikinä kun juoma meinas loppua. Mukana oli vain kaksi Salomon liivin pehmeää tissipulloa eli noin 1 litra, tosin luulen, että ne oli vähän vajaat. Ja lisäksi 2 dl kokistölkki, joka maistui aivan ihanalta noin 9 tunnin kohdalla. Maija antoi myös huikat omasta juomapussistaan.
1 geeli
2 kourallista irtokarkkeja
1 Pepe laku
1 voileipä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti